Improvisoinnin oman tiensä kulkija Wayne Krantz on julkaissut "An Improviser's OS" nimellä varustetun kitaristin oppaan improvisoinnin harjoitteluun. Sain vasta nyt käsiini tämän jo vuonna 2004 julkaistun oppaan. Oikeastaan kyseessä on enemmän pamfletti kuin opas. Kirjassa mitään ei anneta valmiiksi pureskeltuna, ja tässä on koko oppaan tärkein anti: Krantz haastaa kitaristit (ja muut improvisoijat) etsimään omaa ääntään sen sijaan, että jäisivät toistamaan akateemisen improvisoinnin konventioita.
Krantzin omin sanoin: "To invent, the slate must be clean".
Pamfletissa on kaksi osiota: 30 sivua intervalleja numeerisesti kuvaavia, nimeämättömiä, Krantzin kielellä "skaalakaavoja" ("scale formula"), yhdestä yksinuottisesta kaavasta iteroituna aina yhteen 12-nuottiseen, välissä ollen kaikki 2048 iteraatiota, jotka 12-säveljärjestelmästä saa irti. Yksinkertaisempi kaava voi siis olla vaikkapa 1 2 (esim. D E) ja hieman monimutkaisempi 1 b2 2 b3 3 (F F# G G# A). Krantzin järjestelmässä ei käytetä skaalojen nimiä. Nimet ovat leimoja ja helposti konvention toiston tielle vieviä: "A name can become a prison for the artist if it answers more questions than it asks".
Loput 85-osaisesta kirjasesta muodostuu UKK-osioista (FAQ), joilla Krantz selittää kysymys-vastaus-muodossa kaavojen ideaa ja käyttöä. Krantzin julistavat selitykset vaihtelevat platitydeistä todellisiin oivalluksiin. Dialogin muotoon puetut ajatukset tuovat mieleen eksentrisen Glenn Gouldin, joka tapasi kirjoittaa artikkeleita, joissa hän haastatteli itseään kirpeässä dialogissa. Latteammassa päässä Krantz toteaa, että on kyseenalaistettava kaikki (tälle filosofian opiskelijoiden maksiimille on omistettu kokonainen sivu), ja oivaltavammassa päässä, että improvisoinnin nopeuden kasvaessa varsinaisesti improvisoitujen nuottien määrä vähenee ja lihasmuistiin tallennettujen automaattikuvioiden määrä kasvaa.
Tämä on tärkeä huomio, erityisesti kitaraimprovisoinnista: kitaran rakenteen takia on vaikeampi hahmottaa, missä nuotit ja intervallit sijaitsevat, ja perinteinen improvisoinnin opetus on siksi keskittynyt kaavioihin, bokseihin, sekvensseihin ja likkeihin, joilla skaaloja, sointuja ja arpeggioita saa tallennettua lihasmuistiin ja automaattisesti toistettua sopivissa väleissä. Tuloksena 99 % kitaristeista kuulostaa samalta.
Krantz haastaa koko tämän lähestymistavan ja tarjoaa vaihtoehtoisen tavan hahmottaa improvisointi genrevapaasti intervalleihin perustuvana, korvaa valmentavana systemaattisena lähestymistapana, jossa kaiken oivalluksen on tapahduttava soittajan päässä. Krantzin metodi ei lupaa pikavoittoja eikä perinteistä treenausta lyhytjännitteisempää harjoitusohjelmaa. Krantz keskittyy kuitenkin eri asioihin: etydien sijaan henkilökohtaisiin oivalluksiin, ulkoaopettelun sijaan korvan harjaannuttamiseen ja teorian sijaan soveltamiseen.
En tiedä, alanko systemaattisesti käydä läpi Krantzin metodin mukaisesti jokaista 2048 kaavaa, mutta uskon, että palaan kirjan äärelle tämän tästä ja mietin, mitä Krantzin haaste tarkoittaa omalle soitolleni. Entä jos päätän soittaa tänään sooloja ainoastaan nuoteille E, F# ja G# ja vain rajatulla kaulan alueella? Miten luon tältä pohjalta improvisoitua musiikkia, miten saan sen kuulostamaan hyvältä ja mitä voin siitä oppia? Krantzin kirjan paras puoli on, että se tarjoaa heti ideoita lähestyä improvisoinnin harjoittelua aivan uudella tavalla ja arvioida kriittisesti omaa soittoa. Haluanko olla automaattisoittava apina, vai luoda improvisoitua musiikkia? Systemaattisesti läpikäytynä Krantzin metodi tarjoaisi loppuelämäksi haastetta ja tekemistä, jonka palkinnot olisivat epäilemättä ilmeisiä.
Krantz tarjoaa omituisella opuksellaan joka tapaukseessa väkisinkin paljon ajattelemisen aihetta. Eikä mikään kirjanen, jonka UKK-osion ensimmäinen vastaus on vastaus kysymykseen "What is this bullshit?" voi olla kokonaan huono.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti