Masteriin volyymiä järki kädessä - FG-X Virtual Mastering Processor

Mitä enemmän muusikot tuottavat omia pienjulkaisujaan itse, sitä useammin myös masterointi tehdään itse tai pienstudiossa kustannustehokkaasti tietokoneella. Keskeinen työvaihe masteroinninssa on harmonisoida kokonaisuuden (esim. CD) miksauksen kappaleiden tasot ja tarvittaessa nostaa ne ammattimaiselle tasolle. Ajan kuluessa käytäntö ja käsitys siitä, mikä on toivottava kappaleiden äänenvoimakkuus, on jatkuvasti kasvanut. Kokonaan oma terve keskustelunsa onkin, miten miksausten huudattamisesta piloille on CD-tuotantojen myötä tullut masterointiprosessin normi. Ilmiötä kuvataan usein termillä loudness war.

Työkalu tasojen keinotekoiseen nostamiseen on vuosikausia ollut limitteri, joka estää transientteja ylittämästä 0 dB rajaa samalla kun RMS-tasoja nostetaan. Ilman ajatusta käytettynä tavallinen limitteri tuhoaa alkuperäisen miksauksen dynamiikan ja musiikista tulee elotonta ja korvia väsyttävää.

Slate Digital on pistänyt lusikkansa soppaan masterointivaiheen äänenvoimakkuuden hallinnan haasteisiin tuottamalla työkalun, FG-X Virtual Mastering Processor -ohjelmiston, jonka tavoitteena on nostaa masterin tasoja pilaamatta musiikin dynamiikkaa. Plug in -ohjelmistossa on kolme osiota: kompressori, limitteri ja mittaristo.

Ohjelmiston perinteistä muistuttavaa kompressoria on helppo käyttää, jos ylipäätään ymmärtää kompressorin parametrit ja toimintaperiaatteen. FG-X:n kompressori on äärimmäisen neutraali ja miksausta värittämätön. Niinpä se soveltuu erinomaisesti hienovaraiseen master-kompressointiin, jossa lähinnä pyritään tuomaan koherenssia äänen kokonaisilmeeseen.

Ohjelmiston limitteri-osio sisältää limittereistä tutun gain-säätimen, jolla äänen voimakkuustasoa kasvatetaan. Kun haluttu taso on saavutettu, on limitterissä myös lisäsäätimiä, joilla voidaan vaikuttaa limitoinnin äänenkuvaan. Lopunch ja Detail -säätimet mahdollistavat matalien taajuuksien ja korkeiden keskitaajuuksien transienttien korostamisen (ajattele bassorumpu ja virveli, ja toisaalta laulu). Lisäksi limitterissä on "Dynamic Perception" -säädin, jonka avulla voidaan manuaalin mukaan tuoda dynamiikaltaan vähäiseen materiaaliin liikettä tai eloa. Demosession aikana en vielä saanut otetta säätimen toiminnasta. ITP-säätimellä ("Intelligent Transient Preservation") voidaan säätää transienttien luonnetta kovempaan tai pehmeämpään suuntaan lähtökohdan ollessa neutraali tai transparentti.

Sekä kompressorin että limitterin käyttöä tukevat erinomaisesti ohjelmiston selkeät ja helposti luettavat mittarit, joista näkee niin materiaalin huiput kuin RMS-lukemat. Mittareiden toimintaa voi säätää vakuuttavalla määrällä parametrejä, joihin ei demokäytön aikana kuitenkaan tarvinnut puuttua, koska oletusarvoiset mittarit kertoivat kaiken tarpeellisen.

Ohjelmiston kauneus on sen pyrkimyksessä mahdollisimman läpinäkyvään tulokseen. Onhan masteroinnin tavoitteena esitellä miksaus parhaassa mahdollisessa valossa, ei muuttaa miksausta miltään osin, ei edes dynamiikan osalta. Tämä ajattelutapa tukee loistavasti työskentelyä, jossa miksaaja ja masteroija on sama henkilö. Jos masteroinnissa vielä tulee esiin yksittäisen kappaleen miksauksen ongelmia, on helppo palata korjaamaan ongelma sen lähteille, varsinaiseen miksaukseen. Ongelmien korjaaminen masteroinnissa on työlästä, eikä FG-X voisi siinä auttaa luonteensa vuoksi.

Väite siitä, että limitteri tekee läpinäkyvää työtä, on toki tuttu lähes kaikkien limitteriohjelmistojen esittelyssä, mutta testauskäytön perusteella FG-X tekee poikkeuksellisen transparenttia jälkeä. Sain nostettua testikappaleiden RMS-tasot -10 dB -tasolle ilman juuri mitään kuuluvaa muutosta. Kovin paljoa tätä korkeampiin tasoihin ei ole järkevää pyrkiäkään, ja kuten FG-X:n manuaalikin toteaa: kovimpia äänentasoja ei voi saavuttaa vaikuttamatta musiikin laatuun lopulta kielteisesti. Kompressorin ja limitterin yhteisvaikutuksena lopputulos kuulosti hiotulta ja tasapainoiselta.

Vertailevia ääninäytteitä FG-X:stä löytyy mm. GT Loungen arviosta.

Aiemmin käyttämistäni limittereistä FG-X nousee Waves L2 ja Waves LinMB -yhdistelmän ohella erinomaiseksi työkaluvaihtoehdoksi. McDSP:n ML4000, Maxim ja Wave Arts Finalplug -ohjelmistot se jättää taaksensa. Samalla on hyvä muistaa, että tähän mennessä yksi työkalu ei vielä koskaan ole ratkaissut kaikkia äänenvoimakkuuden dynamiikan hallinnan ongelmia masteroinnissa. Dollaria vaille 300 USD maksava FG-X on kuitenkin perusteltu hankinta kaikkiin masterointia tekeviin koti- ja projektistudioihin ja todennäköisesti myös ammattifasiliteetteihin. Hintatietoiselle suosittelen vaihtoehdoksi Massey L2007 -limitteriä, joka on hinnoittelultaan peittoamaton. Perusversio, pienin toiminnallisin rajoituksin, on ilmainen, ja maksullinenkin versio huokea.

Published with Blogger-droid v1.6.6

Improvisoijan käyttöjärjestelmä

Improvisoinnin oman tiensä kulkija Wayne Krantz on julkaissut "An Improviser's OS" nimellä varustetun kitaristin oppaan improvisoinnin harjoitteluun. Sain vasta nyt käsiini tämän jo vuonna 2004 julkaistun oppaan. Oikeastaan kyseessä on enemmän pamfletti kuin opas. Kirjassa mitään ei anneta valmiiksi pureskeltuna, ja tässä on koko oppaan tärkein anti: Krantz haastaa kitaristit (ja muut improvisoijat) etsimään omaa ääntään sen sijaan, että jäisivät toistamaan akateemisen improvisoinnin konventioita.

Krantzin omin sanoin: "To invent, the slate must be clean".

Pamfletissa on kaksi osiota: 30 sivua intervalleja numeerisesti kuvaavia, nimeämättömiä, Krantzin kielellä "skaalakaavoja" ("scale formula"), yhdestä yksinuottisesta kaavasta iteroituna aina yhteen 12-nuottiseen, välissä ollen kaikki 2048 iteraatiota, jotka 12-säveljärjestelmästä saa irti. Yksinkertaisempi kaava voi siis olla vaikkapa 1 2 (esim. D E) ja hieman monimutkaisempi 1 b2 2 b3 3 (F F# G G# A). Krantzin järjestelmässä ei käytetä skaalojen nimiä. Nimet ovat leimoja ja helposti konvention toiston tielle vieviä: "A name can become a prison for the artist if it answers more questions than it asks".

Loput 85-osaisesta kirjasesta muodostuu UKK-osioista (FAQ), joilla Krantz selittää kysymys-vastaus-muodossa kaavojen ideaa ja käyttöä. Krantzin julistavat selitykset vaihtelevat platitydeistä todellisiin oivalluksiin. Dialogin muotoon puetut ajatukset tuovat mieleen eksentrisen Glenn Gouldin, joka tapasi kirjoittaa artikkeleita, joissa hän haastatteli itseään kirpeässä dialogissa. Latteammassa päässä Krantz toteaa, että on kyseenalaistettava kaikki (tälle filosofian opiskelijoiden maksiimille on omistettu kokonainen sivu), ja oivaltavammassa päässä, että improvisoinnin nopeuden kasvaessa varsinaisesti improvisoitujen nuottien määrä vähenee ja lihasmuistiin tallennettujen automaattikuvioiden määrä kasvaa.

Tämä on tärkeä huomio, erityisesti kitaraimprovisoinnista: kitaran rakenteen takia on vaikeampi hahmottaa, missä nuotit ja intervallit sijaitsevat, ja perinteinen improvisoinnin opetus on siksi keskittynyt kaavioihin, bokseihin, sekvensseihin ja likkeihin, joilla skaaloja, sointuja ja arpeggioita saa tallennettua lihasmuistiin ja automaattisesti toistettua sopivissa väleissä. Tuloksena 99 % kitaristeista kuulostaa samalta.

Krantz haastaa koko tämän lähestymistavan ja tarjoaa vaihtoehtoisen tavan hahmottaa improvisointi genrevapaasti intervalleihin perustuvana, korvaa valmentavana systemaattisena lähestymistapana, jossa kaiken oivalluksen on tapahduttava soittajan päässä. Krantzin metodi ei lupaa pikavoittoja eikä perinteistä treenausta lyhytjännitteisempää harjoitusohjelmaa. Krantz keskittyy kuitenkin eri asioihin: etydien sijaan henkilökohtaisiin oivalluksiin, ulkoaopettelun sijaan korvan harjaannuttamiseen ja teorian sijaan soveltamiseen.

En tiedä, alanko systemaattisesti käydä läpi Krantzin metodin mukaisesti jokaista 2048 kaavaa, mutta uskon, että palaan kirjan äärelle tämän tästä ja mietin, mitä Krantzin haaste tarkoittaa omalle soitolleni. Entä jos päätän soittaa tänään sooloja ainoastaan nuoteille E, F# ja G# ja vain rajatulla kaulan alueella? Miten luon tältä pohjalta improvisoitua musiikkia, miten saan sen kuulostamaan hyvältä ja mitä voin siitä oppia? Krantzin kirjan paras puoli on, että se tarjoaa heti ideoita lähestyä improvisoinnin harjoittelua aivan uudella tavalla ja arvioida kriittisesti omaa soittoa. Haluanko olla automaattisoittava apina, vai luoda improvisoitua musiikkia? Systemaattisesti läpikäytynä Krantzin metodi tarjoaisi loppuelämäksi haastetta ja tekemistä, jonka palkinnot olisivat epäilemättä ilmeisiä.

Krantz tarjoaa omituisella opuksellaan joka tapaukseessa väkisinkin paljon ajattelemisen aihetta. Eikä mikään kirjanen, jonka UKK-osion ensimmäinen vastaus on vastaus kysymykseen "What is this bullshit?" voi olla kokonaan huono.

Analogisen ja digitaalisen äänen välinen kuilu kapenee

Yhdysvaltalainen Universal Audio on vuosikymmenten ajan tunnettu korkealaatuisten (ja -hintaisten) studiolaitteiden suunnittelusta ja tuotannosta. Viime vuosikymmenen yhtiö on keskittynyt rohmuamaan myös studio-ohjelmistomarkkinoita tuottamalla omaa DSP-alustaansa (UAD) ja sillä toimivia plug in -ohjelmistoja, joita voi käyttää lähes kaikissa moderneissa tietokonepohjaisissa musiikkituotanto-ohjelmistoissa. Käytännössä UAD on PCI-kortti tai muu tietokoneeseen liitettävä rautalaajennus, jolla plugarit pyörivät. Näin UAD-laajennus säästää koneen kallisarvioisia resursseja. UAD:n alustalla toimivat ohjelmat tunnetaan erityisesti siitä, että ne emuloivat tarkasti analogisia esikuviaan, oli sitten kyseessä kompressori, ekvalisaattori tai legendaarinen studiokaiku.

Nyt yhtiö on tehnyt harppauksen mallinnosten laadussa ja haastavuudessa tuottamalla tehokkaalle UAD-2 -alustalle tarkan mallinnoksen legendaarisesta Studer A800 -raitanauhurista, jolla on äänitetty satamäärin klassikkolevyjä. Sovelluksesta on kohistu runsaasti, joten testasin sitä heti, kun olin saanut oman UAD-2 -korttini asennettua.

Sain sovelluksella hyvin nopeasti tuloksia aikaiseksi rumpumiksauksessa. Lisäsin UAD:n Studer-mallinnoksen rumpujen miksausraidalle, valitsin rumpuraita-asetuksen sovelluksen valikosta ja häkellyin. Ääni avautui taajuuksissa niin ylä- kuin alapäässä kauniisti ja nauhamallinnoksen kompressio oli niin vakuuttava, että raidoilta pystyi poistamaan kaikki niillä aiemmin olleet EQ- ja kompressori-ohjelmistot. Valmis soundi oli siinä, ilman lisämuokkaustarpeita.

Olin työstänyt rumpumiksausta jo jonkin aikaa ja olin tyytyväinen siihen, mutta tämä nauhaemoluutio oli kirsikka kakun päälle ja toi siihen sitä jotakin ekstraa, jolla miksauksen saa kuulostamaan poikkeuksellisen täyteläiseltä. Onko tämä uusi ulottuvuus se, joka tähän asti on erottanut digitaalisen miksauksen analogisesta?

Kokeilin myös suorituskykymielessä istuttaa kourallisen sovelluksen instansseja samaan miksausprojektiin nähdäkseni, miten sovellus syö laskentatehoa. Näin tarkat DSP-mallinnokset vaativat tunnetusti erittäin raskasta laskentaa. Koska plugari toimii UAD-alustalla, ei viisi instanssia sovelluksesta syönyt Pro Toolsissa prosessoriaikaa kuin pari prosenttia ja neljän prosessorin UAD-2 -kortin yhdestä prosessoristakin vain 39 % tehosta. Sovellusta voi siis käyttää printtaamatta raitoja myös hyvin laajoissa miksausprojekteissa.

Jätän perusteellisemman arvion muiden kirjoitettavaksi (esim. uudessa Sound on Sound -lehdessä on mainio artikkeli, jossa verrataan UAD:n plug in -sovellusta todelliseen Studer-nauhuriin ruotsalaisessa studiossa), mutta hankin sovelluksen itse samantien. Kalliista hinnasta huolimatta sovellus on hintansa arvoinen jo pelkästään siksi mitä sillä saa rumpuraidoilla aikaiseksi.

UAD:n Studer A800 plug in maksaa 349 taalaa ja vaatii toimiakseen UAD-2-alustan.