Kitaristit ovat konservatiivista porukkaa. Hienointa on osata soittaa Steve Vain sooloja nuotti nuotilta ja vielä hieman hienompaa, jos tekee sen hivenen nopeammin. Paitsi jos on hieman nuorempi, jolloin Steve Vain nimi korvataan Alexi Laiholla, muilta osin edellä sanottu pätee.
Silloin tällöin kasvavien kitaristien joukkoon syntyy kuitenkin joku geenihäiriöinen, joka ei ole kiinnostunut muiden kliseiden toistamisesta, vaan näkee instrumentin välineenä itseilmaisuun. Nämä häiriköt jättävät skaalaboksien opettelut väliin ja luovat oman tapansa hahmottaa kitaran ilmaisumahdollisuuksia, joissakin tapauksissa omaa teoreettista käsitteistöä myöten. Tunnetuin näistä oman tiensä kulkijoista on tietysti jo aikaa sitten legendan statuksen saavuttanut Allan Holdsworth.
Holdsworth on luonut oman sisäavaruutensa kitaransoiton universumiin ja tiputtaa kyydistä valtayleisön, kitaristienkin ihaillessa miestä pääasiassa siksi, etteivät ymmärrä mistä hitosta niitä nuotteja sinkoaa. Boksissa pysymällä olisi ollut varaa komeampaan kitarakokoelmaan.
Mutta minä ihailen varauksetta omaehtoista taiteilijaa, joista tässä esiteltäköön kolme ehdottomasti tutustumisen arvoista.
Oman äänensä taiteilijana on löytänyt Holdsworthia huomattavasti tuntemattomampi Berklee College of Musicin kitaraosaston henkilöstöön kuuluva Tim Miller (jonka domain näyttää vanhetuneen!). Millerin omaperäinen nuottiavaruus kutkuttaa kuten Holdsworthin, ollen silti täysin omanlaisensa. Kulmikkaan ilmaisun, jossa voi kuulla aavistuksen Methenyä, Scofieldia ja, niin, Holdsworthia, kruunaa kirkas ja kuulas omaperäinen soundi, jossa yhdistyy piezomikin akustinen soundi sähköiseen soundiin. Tim Miller Trio 2 on erittäin suositeltavaa kuunneltavaa myös omaperäisten sävellysten ansiosta. Tämä on 2000-luvun Bright Size Life.
Joillekin ei riitä muiden kliseistä vapautuminen, vaan missioksi muodostuu kaikista mahdollisista, myös omista, idioomista irtaantuminen. Esimerkin tällaisesta kitaristista tarjoaa kitaransoiton vastarannan kiiskenä tunnettu Wayne Krantz. Krantz ilahduttaa kuulijaa paitsi omilla levyillään, myös mm. fonisti David Binneyn viime vuonna ilmestyneellä levyllä Aliso.
Krantzin omaperäinen puuhastelu kitaran parissa levyllä on niin vapauttavaa, että se kirvoittaa kuulijalta naurunpurskahduksia, ja niin inspiroivaa, että parin biisin jälkeen on pakko saada kitara myös omaan käteen. Krantz pelaa taiten soundeilla ja efekteillä, mutta yllättää myös jatkuvasti soiton sisällöllä. Tässä ollaan kaukana boksissa soittamisesta.
Hyvin samanlainen efekti on Nels Clinen soitolla (Holdsworthin sormioissa usein esiintyvän) Alan Pasquan levyllä The Antisocial Club. Cline osaa hupaisan efektipuuhastelun ohella luoda intensiivisiä jännitteitä sooloihin. George Russell -biisin soolon kasvava jännite saa soolon lopulta räjähtämään vain yhden nuotin muutoksella toistettuun kuvioon. Levy on myös kokonaisuutena viime vuosien herkullisimpia ja omaperäisimpiä fuusiotuotoksia, josta on tullut Androidini kestosuosikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti