Olen viime aikoina, kitaransoiton opettajieni sitkeän palautteen seurauksena, yrittänyt omaksua "vähemmän on enemmän" -ajattelua soitossani. Minut tuntevat tietävät, että tämä ei tule minulle aivan luonnostaan oikeastaan millään elämän alueella. Kitaran soittoonhan tuota periaatetta voi kuitenkin soveltaa mm. seuraavasti:
- Soolosoitossa pyritään skaalanuottiryöppyjen sijaan keskittymään melodioiden luomiseen. Raoul Björkenheim sanoi sen hyvin jossakin haastattelussa: ajattelun pitää ohjata soittoa, ei sormien. On kieltämättä liian helppoa vaipua lihasmuistin ohjaamaan automaattisoittoon, josta tulee periaatteessa sisäisesti koherenttia, mutta sisällöllisesti ontouttaan kolisevaa tilutusta.
- Kitaristit rakastavat säröä. Se saa takkuisemmankin soiton kuulostamaan "rockilta" ja niitä nopeita nuottiryöpytyksiä on helpompi tuottaa, kun säröä on enemmän (myös huonommin artikuloidut nuotit kuuluvat). Samalla särö puurouttaa soittoa, korostaa huonosta tekniikasta ja sähkökitaroista ja piuhoista vääjäämättä tulevia häiriöääniä sekä myös piilottaa soiton puutteita soittajalta itseltään. Ei hyvä. Sitäpaitsi jotkut maailman painavimmista riffeistä on soitettu hyvin vähällä säröllä. Laittakaa Bulls on Parade uudestaan soimaan ja kuunnelkaa tarkemmin. Vääntäkäämme siis suosiolla niitä Drive- ja Gain-nappuloita takaisin läntisiin ilmansuuntiin.
- Musiikilliset ajatukset syntyvät myös tauoista. Miljoonaskahdeksassadasosien pudottelu ilman tauon taukoa missään täyttää korvat ennätysnopeasti, eikä jätä kuulijalle tai muille soittijalle kiinnepisteitä mihin tarttua. Tähän sopii anekdootti; bänditoverini ovat niin tottuneita tasaiseen nuottiputkeen soitossani, että kun oikein panostin taukoihin ja soolon asteittaiseen rakentamiseen, minua katseltiin hämmästellen, että mikä nyt on vialla. Pahaksi oli siis jo tilanne päässyt.
- Jokaisessa soolossa ei tarvitse esitellä kaikkia omaksumiaan tekniikoita ja taitoja. Päinvastoin, se suistaa soittajan automaattisoiton tielle ja kuulostaa lopulta lähinnä sirkustemppujen mekaaniselta toistolta. Kuulijan on myös helpompi tarttua yhden tai parin idean toistoon ja kehittelyyn. Ja kuulijaa vartenhan me soitamme. Ja vain osa kuulijoista on kitaristeja. Miesväestöstä tunnetusti 90 prosenttia.
Jos edellä sanottu pitää paikkansa, niin miksi sitten rakastamme teknisiä supertaitureita, joiden soitossa riittää vauhtia ja vaaratilanteita, kuten Guthrie Govania? Koska näillä muutamalla kourallisella supervirtuooseja on täydellinen tekniikka, loistava soundi, valtava musiikillinen yleissivistys ja siitä seuraava tyylitaju. Näitä täydentää kaiken huipuksi vielä kyky ajatella valon nopeudella ja vasta sitten kiteyttää musikaalinen ajatus nuotiksi tai nuottiryöpyiksi. Vaikka nuotteja riittää, niissä on yleensä sisältöä, ja päämäärätöntä sormien ohjaamaa kaahailua ei juuri esiinny.
Meille tavallisille kuolevaisille yksinkertaisine aivoinemme on kuitenkin turvallisempaa pitää kiinni KISS-periaatteesta.
Tätä periaatetta pyöritellessäni mielessäni törmäsin kitaristi Ed Degenaron pari vuotta sitten ilmestyneeseen Less Is Seldom More -julkaisuun. Koska levy nimellään haastaa tämän blogin perusajatuksen, kommentoitakoon levyä sen verran, että se on riemukas kokoelma monenlaista kitaransoittoa, tilutuksesta kovinkin epätyypilliseen ilmaisuun ryyditettynä niin huumaavilla luupeilla kuin vetävillä livesoittotaustoillakin. Levyn soitossa ja musiikissa on ajatusta. Suosittelen lämpimästi.
Tässä asiassa perusproblematiikka lienee se että ns. suuri yleisö (tai pienemmätkin fragmentit siitä) haluaa kuulla eri asioita kuin mitä kitaristit haluavat soittaa. Tai ainakin itse tykkään soittaa teknisesti kiinnostavia juttuja, ja myös käydä sitä tekniikka-arsenaalia läpi sooloissa. Tämä taas tuskin palvelee kuulijaa.
VastaaPoistaKun muistelee niitä aikoja kun oli vain musiikin kuuntelija vailla ymmärtämystä siitä mitä soitossa oikeasti tapahtuu lempisooloja olivat hyvin simppelit, melodiset jutut tyyliin Hotel Californiat ja Stairway to heavenit. Nykyään on vaan kovin hankala enää palata siihen viattomaan mindsettiin jossa musiikin kuuntelua ja sen hyvyyden kokemista ei pilannut jatkuva prosessointi siitä mitä siinä tapahtuu soitannollisesti tai teoreettisesti.
Koska luulen tuntevani kommentoijan ja hänen soittonsa voin lohduttaa, että soittosi ei ollenkaan ole mielestäni aivotonta itsetyydytystä. Päinvastoin, siinä yhdistyvät hallitut soundit, erinomainen tietoisuus alla olevasta harmoniasta ja tyylistä sekä erinomainen tekniikka. Lisäksi sooloissasi on selvää kerronnan kaarta ja olenpa kuullut ei-kitaristienkin ylistävän soittoasi. Mitäs muuta paketilta voisi siis toivoa?
VastaaPoistaMutta tiedän mitä tarkoitat sillä, että "viattomaan kuunteluun" ei pääse takaisin. Tosin yritän itse pitää huolta siitä, että kuuntelen aina musiikkia mahdollisimman monella eri tasolla: fiiliksellä ja munaskuilla siinä missä musiikillista ja tuotannollistakin sisältöä analysoiden.
Ainakin minua auttaa monipuolisen musiikillisen nautiskelun ylläpitämisessä monipuolisen musiikin kuuntelu. Joku Choying Drolman ja Steve Tibbetsin hauraan kaunis yhteistyö tai RATM:n raivo esimerkiksi on niin pakahduttavaa, ettei tulisi mieleenkään pistää analyysivaihdetta päällä. Siinä vain nauttii matkasta.