Kitaran äänittämisen keskeisin haaste on hyvien putkivahvistinsoundien saaminen tallenteelle. Perinteisesti tämä edellyttää hyvässä tilassa laadukkaiden vahvistinten luukuttamista kohtuuttomilla volyymeillä ja äänen kapturoimista talteen laadukkailla mikeillä ja etuasteilla. Puuha on paitsi vaikeata ja kallista, niin myös tila- ja naapurisyistä usein jopa mahdotonta kotiäänittäjälle.
Ratkaisua ongelmaan on haettu mm. ääntä eristävistä äänityskaapeista, pienitehoisista vahvistimista, jotka tuottavat laadukasta putkisoundia matalammilla (harvoin kuitenkaan tarpeeksi matalilla) volyymeillä, tehoa syövistä matalampia volyymeitä tuottavista keinokuormista ja mallintavista analogisista tai digitaalisista vahvistimista, jotka simuloivat putkivahvistinten soundia millä tahansa volyymillä. Erityisen suosittuja ovat kuitenkin olleet plugin-formaatissa olevat ohjelmistot, joilla voi muokata raakana tallennettua ns. DI-äänitettyä kitaraa tallennuksen jälkeen miksausvaiheessa ilman rajoituksia.
Olen kokeillut kaikkia em. vaihtoehtoja ja käytännössä löytänyt itseni eniten soveltamasta plugin-ohjelmistojen käyttöä. Esim. kumina.org-orkesterin kiitellyn Entropia-levyn kaikki kitarat on äänitetty DI-tekniikalla ja äänen prosessointi on tehty Amplitube ja Guitar Rig -ohjelmistoilla. Näiden lisäksi olen käyttänyt monien muiden ohella Digidesign Eleven sekä McDSP Chrome Tone ja Sans Amp PSA1 -ohjelmistoja. Vaikka ohjelmistojen käyttö erilaisiin rautaratkaisuihin verrattuna on helppoa ja halpaa, ja soundit ovat käyttökelpoisia, on lopputulos aina kuitenkin jättänyt sen verran toivomisen varaa, että "sen oikean" ratkaisun etsiminen ei ole kohdallani loppunut.
ReValver ja Pro Tools yhteen soppii, vai sopiiko?
Vahvistinvalmistaja Peaveyn kehutusta ReValver-ohjelmistosta on juuri ilmestynyt uusi versio MK III.V, joten oli aika ottaa siitä mittaa ja yllättyä niin positiivisesti kuin kielteisesti. ReValver löytyy kaikissa keskeisissä plugin-formaateissa (VST, AU, RTAS) ja sekä Windows- että OS X-alustoille. Ohjelmisto on myös varsin huokea, sentin vajaat 300 US-dollaria.
Ohjelmiston saa kätevästi ladattua verkosta ja asentaminen Maciin oli ongelmatonta, kunhan Peavey sai sähköpostipalvelinten ongelmien jälkeen toimitettua myös ohjelmiston aktivointikoodin. Ohjelmisto löytyi asennuksen jälkeen odotetusti Pro Toolsin plugin-valikoista.
Ensimmäinen positiivinen yllätys ohjelmistossa on, että vilkaisematta mitään manuaalia selkeästä käyttöliittymästä tietää heti, mitä tehdä. Efekti-moduuleita, vahvistimia ja kaiutinsimulaatioita pinotaan ylhäältä alas, ja kitarasignaali kulkee samassa järjestyksessä. Moduuleita voi siirtää hiirtä raahaamalla. Helppoa. Moduulien käyttöliittymät selittävät itsensä, jos yhtään on harrastanut kitarakamoja.
Toiseksi huomaa, että ohjelmiston ääni on erittäin laadukas: se reagoi dynaamisesti ja virheettä soittotuntumaan ja kitaran mikkeihin sekä volyymi- ja äänenväriasetuksiin.
Kolmanneksi alkaa kuitenkin tuska: tietokone alkaa ähistä resurssien pulaa ja Pro Tools heittää hanskat naulaan. Ongelma paljastuu tunnin ähellyksen, lukuisten buuttausten ja toiveikkaiden yrityksen jälkeen niin vakavaksi, että tuomio on selvä: ReValver ei toimi minun koneellani olevassa Pro Tools LE 8.0.3 -ohjelmistossa lainkaan.
Erityisen ikävää tämä on siksi, että koneeni on melkoinen tykki suositus-Maciin verrattuna. Koneessani on kaksi 2,26 GHz neliytimistä Intel Xeon -prosessoria ja 16 gigatavua muistia, ja silti kone tukehtuu siihen paikkaan, kun ReValverin aktivoi. Tarkkaan ottaen ongelma on se, että enimmilleen säädetty megatavun H/W-puskuri ei riitä, ja Pro Toolsiin käyttämiseen tarvittava Digi 003 -konsoli tiputtaa yhteyden, joten työskentelyä ei voi jatkaa. Oma osuutensa vyyhtiin on toki resurssisyöpöllä Pro Toolsilla, ja toivon, että päivitys versioon 9 helpottaa. Lisätietoa tästä seuraa siis myöhemmin. Huomionarvoista on kuitenkin, ettei mikään muu ohjelmisto ole saanut Pro Toolsia ja konettani yhtä sekaisin kuin ReValver.
Reaper niittää tulosta
Pro Tools -pettymyksen jälkeen päätin kokeilla ReValveria Reaper-ohjelmistolla, joka on Pro Toolsia huomattavasti kevyempi. Reaperissa ReValver toimii ainakin yksittäisenä instanssina mainiosti ja sen ominaisuuksista pääsee toden teolla nauttimaan.
Kokeilin luoda neljä erilaista, eri tarkoituksiin sopivaa soundia. Ensimmäisenä oli Pat Metheny -henkinen jazz-kitaran kuulas ääni. Käytin vanhaa Gibson Les Paul SG Custom 1961 -kitaralla vaatimattoman Edirol FA-66 -äänikortin avulla äänitettyä DI-raitaa testiaineistona. Sopiva vahvistinmalli Peavey Classic 30 löytyi nopeasti ja Impulse Response -tekniikalla tuotettu kaiutinsimulaatio täydensi sitä täydellisesti. Lisäsin hieman myös IR-tekniikalla tuotettua huonesimulaatiota ja viiveen, ja lopputulos on erinomaisen komea. Yhdestä plugarista sain siis irti kaikki tarvittavan, eikä raita vaatisi muuta kuin volyymiautomaation ollakseen valmis. Erinomaista. Kaikki ei kuitenkaan ollut täydellistä. Yritin lisätä signaaliketjun alkuun vielä Chorus-efektin, mutta se puuroutti ääntä merkittävästi.
Vastaavalla tavalla onnistuin joka tapauksessa tuottamaan menestyksekkäästi laulavan ja rouhean säröisen rock-kitarasoolosoundin, funk-komppisoundin sekä kevyesti blues-säröttävän Hendrix-henkisen Stratocaster-soundin. Kitarasignaalin peruslaadulla oli yllättävän vähän merkitystä, vaikka toki huippulaadukkaalla Millenia TD-1 etuasteella ja Mytek AD-muuntimella äänitetty materiaali sai vielä enemmän irti ReValverin loistavasta dynamiikasta.
Sanalla sanoen ReValverilla tuotettujen soundien laatu on paras, mitä olen saanut aikaiseksi kokeilemalla kaikkia tässä artikkelissa mainittuja tekniikoita, putkivahvistinten huudatus mukaanlukien.
Mutta miten suhtautua siihen, että ReValver on tällä hetkellä mahdoton käyttää Pro Toolsissa? Tuonko pelkät kitararaidat käsiteltäväksi Reaperiin? Tuntuu hankalalta, koska miksaus on iterointia, jossa kitarasoundeja joutuu muokkaamaan useissa kierroksissa pohtiessa niiden suhdetta kokonaisuuteen. Teenkö miksaukset kokonaan Reaperissa? En mielelläni, koska saan paremmat tehot irti Pro Toolsin työnkulusta. Ehkä päivitän Pro Toolsin versioon 9, toivon parasta, ja palaan asiaan.
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
maanantai 24. tammikuuta 2011
Ilmaista viinaa tarjolla!
Alkuun pitää pahoitella. En tiedä mistä sitä ilmaista viinaa saisi. Mutta jos olisin otsikoinut tämän blogin sen aiheen - fuusiomusiikin määrittelyn - mukaan, ei kukaan olisi avannut blogia. Tosiasia onkin, että mikään ei ole niin puisevaa kuin musanördejen intohimoinen kädenvääntö genremäärittelyistä.
Siksi yllätyin niin positiivisesti kun törmäsin tähän värikkääseen ja tohkeiseen määritelmään, vai pitäisikö sanoa julistukseen (lähde: http://eer-music.com/Fusion.html):
"JAZZ ROCK FUSION IS NOT FOR ELEVATOR AMBIENCE!!
Fusion is meant to ALIVE, innovative, high-energy, explosions of soul-fire. It is not to be limp-wristed, smooth jazz fuzak suitable for broadcast in retirement community recreation halls. Real fusion will never be accepted as background music for some cruise ship lounge. Fusion is jazz and rock blended into a synergistic showcase for exciting virtuoso compositions and musicianship. It should have obvious DYNAMICS, output volumes near bone-shattering levels, PUNCH, time signature mosaics, and multiple-electric orgasms of sonic assault. It must have solos, unison lines, grooves, speed, licks, riffs, jams, and most of all -- cutting-edge vision with NO fear of condemnation. Fusion as it is meant to be, NEEDS NO EXCUSES, begs to differ, and offers each musician's very best -- their PEAK of ability and creative dedication. It may at times be funkified, rockin', jazzy, avant garde, heavy or mystically mesmerizing -- but always driven by intensity of focus. (Attention you musician types: avoid trying fusion with the pentatonic scale being your only mode to jam in. Yea, it doth bore quicky. Break out of your rock-n-roll mind-set and learn exotic modes, weird scales, and utilize novel phrasings. Play wild, go crazy, have fun and learn from the olde masters -- then burn that disc.)"
Parhaimmillaan fuusiossa on tosiaan juuri näitä elementtejä, korviarepivän kovaa volyymiä lukuunottamatta. Ja silti monille fuusio on nimenomaan synonyymi hissimusiikille. Keski-ikäisten miesten fuusiolaboratorio Trio Troutissa vannomme kuitenkin juuri energisen ja kompromissittoman ilmaisun nimeen ja väitämme, että fuusio elää ja voi hyvin. Olen joskus hätäpäissäni käyttänyt musiikistamme luonnehdintaa "voimafuusio" tehdäkseni pesäeroa muzak-fuusioon. Käy toki tutustumassa videoklippien kautta livemeininkiimme, jos et ole sitä vielä tehnyt.
Tässä lisäksi eri vuosikymmeniltä muutama fuusiohetki, jotka yllä olevasta maksiimista tulivat mieleen:
Mahavishnu Orchestra - Noonward Race:
http://www.youtube.com/watch?v=E4xJXNdNKOk
Tribal Tech - Elvis At The Hop:
http://www.youtube.com/watch?v=WAq4qq5gE6E
Chick Corea and Eletric Band - Rumble:
http://www.youtube.com/watch?v=nIAx-4ahLYA
Guthrie Govan jamittamassa fuusiota:
http://www.youtube.com/watch?v=2ErrWacVEks
Allan Holdsworth & Alan Pasqua:
http://www.youtube.com/watch?v=wGPw51Y9Fj4
Näytteet todistavat, että tahti ei ole hidastunut, joskin sävyjä on musiikkiin tullut tekniikan kasvaessa lisää.
Siksi yllätyin niin positiivisesti kun törmäsin tähän värikkääseen ja tohkeiseen määritelmään, vai pitäisikö sanoa julistukseen (lähde: http://eer-music.com/Fusion.html):
"JAZZ ROCK FUSION IS NOT FOR ELEVATOR AMBIENCE!!
Fusion is meant to ALIVE, innovative, high-energy, explosions of soul-fire. It is not to be limp-wristed, smooth jazz fuzak suitable for broadcast in retirement community recreation halls. Real fusion will never be accepted as background music for some cruise ship lounge. Fusion is jazz and rock blended into a synergistic showcase for exciting virtuoso compositions and musicianship. It should have obvious DYNAMICS, output volumes near bone-shattering levels, PUNCH, time signature mosaics, and multiple-electric orgasms of sonic assault. It must have solos, unison lines, grooves, speed, licks, riffs, jams, and most of all -- cutting-edge vision with NO fear of condemnation. Fusion as it is meant to be, NEEDS NO EXCUSES, begs to differ, and offers each musician's very best -- their PEAK of ability and creative dedication. It may at times be funkified, rockin', jazzy, avant garde, heavy or mystically mesmerizing -- but always driven by intensity of focus. (Attention you musician types: avoid trying fusion with the pentatonic scale being your only mode to jam in. Yea, it doth bore quicky. Break out of your rock-n-roll mind-set and learn exotic modes, weird scales, and utilize novel phrasings. Play wild, go crazy, have fun and learn from the olde masters -- then burn that disc.)"
Parhaimmillaan fuusiossa on tosiaan juuri näitä elementtejä, korviarepivän kovaa volyymiä lukuunottamatta. Ja silti monille fuusio on nimenomaan synonyymi hissimusiikille. Keski-ikäisten miesten fuusiolaboratorio Trio Troutissa vannomme kuitenkin juuri energisen ja kompromissittoman ilmaisun nimeen ja väitämme, että fuusio elää ja voi hyvin. Olen joskus hätäpäissäni käyttänyt musiikistamme luonnehdintaa "voimafuusio" tehdäkseni pesäeroa muzak-fuusioon. Käy toki tutustumassa videoklippien kautta livemeininkiimme, jos et ole sitä vielä tehnyt.
Tässä lisäksi eri vuosikymmeniltä muutama fuusiohetki, jotka yllä olevasta maksiimista tulivat mieleen:
Mahavishnu Orchestra - Noonward Race:
http://www.youtube.com/watch?v=E4xJXNdNKOk
Tribal Tech - Elvis At The Hop:
http://www.youtube.com/watch?v=WAq4qq5gE6E
Chick Corea and Eletric Band - Rumble:
http://www.youtube.com/watch?v=nIAx-4ahLYA
Guthrie Govan jamittamassa fuusiota:
http://www.youtube.com/watch?v=2ErrWacVEks
Allan Holdsworth & Alan Pasqua:
http://www.youtube.com/watch?v=wGPw51Y9Fj4
Näytteet todistavat, että tahti ei ole hidastunut, joskin sävyjä on musiikkiin tullut tekniikan kasvaessa lisää.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Kitaransoitossa vähemmän on enemmän tai vähemmän enemmän
Olen viime aikoina, kitaransoiton opettajieni sitkeän palautteen seurauksena, yrittänyt omaksua "vähemmän on enemmän" -ajattelua soitossani. Minut tuntevat tietävät, että tämä ei tule minulle aivan luonnostaan oikeastaan millään elämän alueella. Kitaran soittoonhan tuota periaatetta voi kuitenkin soveltaa mm. seuraavasti:
- Soolosoitossa pyritään skaalanuottiryöppyjen sijaan keskittymään melodioiden luomiseen. Raoul Björkenheim sanoi sen hyvin jossakin haastattelussa: ajattelun pitää ohjata soittoa, ei sormien. On kieltämättä liian helppoa vaipua lihasmuistin ohjaamaan automaattisoittoon, josta tulee periaatteessa sisäisesti koherenttia, mutta sisällöllisesti ontouttaan kolisevaa tilutusta.
- Kitaristit rakastavat säröä. Se saa takkuisemmankin soiton kuulostamaan "rockilta" ja niitä nopeita nuottiryöpytyksiä on helpompi tuottaa, kun säröä on enemmän (myös huonommin artikuloidut nuotit kuuluvat). Samalla särö puurouttaa soittoa, korostaa huonosta tekniikasta ja sähkökitaroista ja piuhoista vääjäämättä tulevia häiriöääniä sekä myös piilottaa soiton puutteita soittajalta itseltään. Ei hyvä. Sitäpaitsi jotkut maailman painavimmista riffeistä on soitettu hyvin vähällä säröllä. Laittakaa Bulls on Parade uudestaan soimaan ja kuunnelkaa tarkemmin. Vääntäkäämme siis suosiolla niitä Drive- ja Gain-nappuloita takaisin läntisiin ilmansuuntiin.
- Musiikilliset ajatukset syntyvät myös tauoista. Miljoonaskahdeksassadasosien pudottelu ilman tauon taukoa missään täyttää korvat ennätysnopeasti, eikä jätä kuulijalle tai muille soittijalle kiinnepisteitä mihin tarttua. Tähän sopii anekdootti; bänditoverini ovat niin tottuneita tasaiseen nuottiputkeen soitossani, että kun oikein panostin taukoihin ja soolon asteittaiseen rakentamiseen, minua katseltiin hämmästellen, että mikä nyt on vialla. Pahaksi oli siis jo tilanne päässyt.
- Jokaisessa soolossa ei tarvitse esitellä kaikkia omaksumiaan tekniikoita ja taitoja. Päinvastoin, se suistaa soittajan automaattisoiton tielle ja kuulostaa lopulta lähinnä sirkustemppujen mekaaniselta toistolta. Kuulijan on myös helpompi tarttua yhden tai parin idean toistoon ja kehittelyyn. Ja kuulijaa vartenhan me soitamme. Ja vain osa kuulijoista on kitaristeja. Miesväestöstä tunnetusti 90 prosenttia.
Jos edellä sanottu pitää paikkansa, niin miksi sitten rakastamme teknisiä supertaitureita, joiden soitossa riittää vauhtia ja vaaratilanteita, kuten Guthrie Govania? Koska näillä muutamalla kourallisella supervirtuooseja on täydellinen tekniikka, loistava soundi, valtava musiikillinen yleissivistys ja siitä seuraava tyylitaju. Näitä täydentää kaiken huipuksi vielä kyky ajatella valon nopeudella ja vasta sitten kiteyttää musikaalinen ajatus nuotiksi tai nuottiryöpyiksi. Vaikka nuotteja riittää, niissä on yleensä sisältöä, ja päämäärätöntä sormien ohjaamaa kaahailua ei juuri esiinny.
Meille tavallisille kuolevaisille yksinkertaisine aivoinemme on kuitenkin turvallisempaa pitää kiinni KISS-periaatteesta.
Tätä periaatetta pyöritellessäni mielessäni törmäsin kitaristi Ed Degenaron pari vuotta sitten ilmestyneeseen Less Is Seldom More -julkaisuun. Koska levy nimellään haastaa tämän blogin perusajatuksen, kommentoitakoon levyä sen verran, että se on riemukas kokoelma monenlaista kitaransoittoa, tilutuksesta kovinkin epätyypilliseen ilmaisuun ryyditettynä niin huumaavilla luupeilla kuin vetävillä livesoittotaustoillakin. Levyn soitossa ja musiikissa on ajatusta. Suosittelen lämpimästi.
- Soolosoitossa pyritään skaalanuottiryöppyjen sijaan keskittymään melodioiden luomiseen. Raoul Björkenheim sanoi sen hyvin jossakin haastattelussa: ajattelun pitää ohjata soittoa, ei sormien. On kieltämättä liian helppoa vaipua lihasmuistin ohjaamaan automaattisoittoon, josta tulee periaatteessa sisäisesti koherenttia, mutta sisällöllisesti ontouttaan kolisevaa tilutusta.
- Kitaristit rakastavat säröä. Se saa takkuisemmankin soiton kuulostamaan "rockilta" ja niitä nopeita nuottiryöpytyksiä on helpompi tuottaa, kun säröä on enemmän (myös huonommin artikuloidut nuotit kuuluvat). Samalla särö puurouttaa soittoa, korostaa huonosta tekniikasta ja sähkökitaroista ja piuhoista vääjäämättä tulevia häiriöääniä sekä myös piilottaa soiton puutteita soittajalta itseltään. Ei hyvä. Sitäpaitsi jotkut maailman painavimmista riffeistä on soitettu hyvin vähällä säröllä. Laittakaa Bulls on Parade uudestaan soimaan ja kuunnelkaa tarkemmin. Vääntäkäämme siis suosiolla niitä Drive- ja Gain-nappuloita takaisin läntisiin ilmansuuntiin.
- Musiikilliset ajatukset syntyvät myös tauoista. Miljoonaskahdeksassadasosien pudottelu ilman tauon taukoa missään täyttää korvat ennätysnopeasti, eikä jätä kuulijalle tai muille soittijalle kiinnepisteitä mihin tarttua. Tähän sopii anekdootti; bänditoverini ovat niin tottuneita tasaiseen nuottiputkeen soitossani, että kun oikein panostin taukoihin ja soolon asteittaiseen rakentamiseen, minua katseltiin hämmästellen, että mikä nyt on vialla. Pahaksi oli siis jo tilanne päässyt.
- Jokaisessa soolossa ei tarvitse esitellä kaikkia omaksumiaan tekniikoita ja taitoja. Päinvastoin, se suistaa soittajan automaattisoiton tielle ja kuulostaa lopulta lähinnä sirkustemppujen mekaaniselta toistolta. Kuulijan on myös helpompi tarttua yhden tai parin idean toistoon ja kehittelyyn. Ja kuulijaa vartenhan me soitamme. Ja vain osa kuulijoista on kitaristeja. Miesväestöstä tunnetusti 90 prosenttia.
Jos edellä sanottu pitää paikkansa, niin miksi sitten rakastamme teknisiä supertaitureita, joiden soitossa riittää vauhtia ja vaaratilanteita, kuten Guthrie Govania? Koska näillä muutamalla kourallisella supervirtuooseja on täydellinen tekniikka, loistava soundi, valtava musiikillinen yleissivistys ja siitä seuraava tyylitaju. Näitä täydentää kaiken huipuksi vielä kyky ajatella valon nopeudella ja vasta sitten kiteyttää musikaalinen ajatus nuotiksi tai nuottiryöpyiksi. Vaikka nuotteja riittää, niissä on yleensä sisältöä, ja päämäärätöntä sormien ohjaamaa kaahailua ei juuri esiinny.
Meille tavallisille kuolevaisille yksinkertaisine aivoinemme on kuitenkin turvallisempaa pitää kiinni KISS-periaatteesta.
Tätä periaatetta pyöritellessäni mielessäni törmäsin kitaristi Ed Degenaron pari vuotta sitten ilmestyneeseen Less Is Seldom More -julkaisuun. Koska levy nimellään haastaa tämän blogin perusajatuksen, kommentoitakoon levyä sen verran, että se on riemukas kokoelma monenlaista kitaransoittoa, tilutuksesta kovinkin epätyypilliseen ilmaisuun ryyditettynä niin huumaavilla luupeilla kuin vetävillä livesoittotaustoillakin. Levyn soitossa ja musiikissa on ajatusta. Suosittelen lämpimästi.
maanantai 10. tammikuuta 2011
Kultaa korvasi tai opettele perusteet
Musiikin tuottamisen kannalta on olennaista, että oppii tunnistamaan, millä taajuuksilla eri soittimet ja äänet soivat. Tämä on välttämätöntä, jotta miksatessa osataan kaivertaa jokaiselle soittimelle oma selkeä paikkansa kokonaisuudessa. Nopein tie taajuuksien tunnistamiseen on oppia kuulemaan ne audiomateriaalista, mittarien käytön sijaan. Yksi tunnetuimmista CD-sarjoista korvan valmentamiseen tässä mielessä on Golden Ears CD-sarja, joka myös valmentaa analysoimaan efektejä ja viiveitä. Kriittisen kuuntelun perusteita, siis.
Vastaavalla tavalla soittamisen kannalta olennaista on pystyä tunnistamaan intervallit, soinnut ja skaalat korvakuulolta. Se helpottaa huomattavasti musiikin analysoimista, sointujen haltuunottoa, bändisoittoa ylipäätään ja erityisesti improvisointia. Korvan harjoittamisen voi aloittaa vaikka Learn2hear.orgista, jossa java-pohjainen, käyttöliittymältään aavistuksen outo, mutta toimiva sovellus opettaa tunnistamaan intervallit sekä perusskaalat, kolmisoinnut ja nelisoinnut.
Jos selaimesi ei tue javaa, voit tehdä samat harjoitukset good-ear.comissa hivenen kömpelömmällä käyttöliittymällä.
Jos ongelma ei ole kuuntelussa, vaan siinä, ettet ole päässyt vielä vauhtiin musiikin teorian haltuunotossa ylipäätään, apua löytyy mukavasti verkkoon sovitetusta Ricci Adam's Musictheory.net-sivustosta.
Jos verkosta opiskelu ei innosta, on kitaristeille kohdennettu hyvä perusteet kattava kahden kirjan kokonaisuus, joka takoo harjoitusten muodossa lekalla päähän teorian perusteet niin, että kovimpaankin kalloon uppoaa. Jazz-kitaristi Bruce Arnoldin kirjat Music Theory Workbook For Guitar osat 1 ja 2 käyvät läpi teorian perusteet selkeästi ja vastuu oppimisesta jää oikealla tavalla lukijalle: jos teet kirjojen harjoitukset tunnollisesti, et voi olla oppimatta opetettuja asioita. Pohjatiedoksi tarvitaan vain englanninkielen taito. Kirjat soveltuvat myös edistyneemmille kitaristeille, jotka tuntevat teoriatietämyksen tai sen soveltamisen olevan vielä hieman horjuvalla pohjalla.
Osa 1 käsittelee intervallit, kolmisoinnut sekä nelisoinnut ja niiden laajennukset. Osa 2 käsittelee 22 skaalarakennetta ja niiden sovellukset.
Kirjat ovat saatavilla Amazonista.
Vastaavalla tavalla soittamisen kannalta olennaista on pystyä tunnistamaan intervallit, soinnut ja skaalat korvakuulolta. Se helpottaa huomattavasti musiikin analysoimista, sointujen haltuunottoa, bändisoittoa ylipäätään ja erityisesti improvisointia. Korvan harjoittamisen voi aloittaa vaikka Learn2hear.orgista, jossa java-pohjainen, käyttöliittymältään aavistuksen outo, mutta toimiva sovellus opettaa tunnistamaan intervallit sekä perusskaalat, kolmisoinnut ja nelisoinnut.
Jos selaimesi ei tue javaa, voit tehdä samat harjoitukset good-ear.comissa hivenen kömpelömmällä käyttöliittymällä.
Jos ongelma ei ole kuuntelussa, vaan siinä, ettet ole päässyt vielä vauhtiin musiikin teorian haltuunotossa ylipäätään, apua löytyy mukavasti verkkoon sovitetusta Ricci Adam's Musictheory.net-sivustosta.
Jos verkosta opiskelu ei innosta, on kitaristeille kohdennettu hyvä perusteet kattava kahden kirjan kokonaisuus, joka takoo harjoitusten muodossa lekalla päähän teorian perusteet niin, että kovimpaankin kalloon uppoaa. Jazz-kitaristi Bruce Arnoldin kirjat Music Theory Workbook For Guitar osat 1 ja 2 käyvät läpi teorian perusteet selkeästi ja vastuu oppimisesta jää oikealla tavalla lukijalle: jos teet kirjojen harjoitukset tunnollisesti, et voi olla oppimatta opetettuja asioita. Pohjatiedoksi tarvitaan vain englanninkielen taito. Kirjat soveltuvat myös edistyneemmille kitaristeille, jotka tuntevat teoriatietämyksen tai sen soveltamisen olevan vielä hieman horjuvalla pohjalla.
Osa 1 käsittelee intervallit, kolmisoinnut sekä nelisoinnut ja niiden laajennukset. Osa 2 käsittelee 22 skaalarakennetta ja niiden sovellukset.
Kirjat ovat saatavilla Amazonista.
tiistai 4. tammikuuta 2011
Kliseistä vapaata improvisaatiota
Kitaristit ovat konservatiivista porukkaa. Hienointa on osata soittaa Steve Vain sooloja nuotti nuotilta ja vielä hieman hienompaa, jos tekee sen hivenen nopeammin. Paitsi jos on hieman nuorempi, jolloin Steve Vain nimi korvataan Alexi Laiholla, muilta osin edellä sanottu pätee.
Silloin tällöin kasvavien kitaristien joukkoon syntyy kuitenkin joku geenihäiriöinen, joka ei ole kiinnostunut muiden kliseiden toistamisesta, vaan näkee instrumentin välineenä itseilmaisuun. Nämä häiriköt jättävät skaalaboksien opettelut väliin ja luovat oman tapansa hahmottaa kitaran ilmaisumahdollisuuksia, joissakin tapauksissa omaa teoreettista käsitteistöä myöten. Tunnetuin näistä oman tiensä kulkijoista on tietysti jo aikaa sitten legendan statuksen saavuttanut Allan Holdsworth.
Holdsworth on luonut oman sisäavaruutensa kitaransoiton universumiin ja tiputtaa kyydistä valtayleisön, kitaristienkin ihaillessa miestä pääasiassa siksi, etteivät ymmärrä mistä hitosta niitä nuotteja sinkoaa. Boksissa pysymällä olisi ollut varaa komeampaan kitarakokoelmaan.
Mutta minä ihailen varauksetta omaehtoista taiteilijaa, joista tässä esiteltäköön kolme ehdottomasti tutustumisen arvoista.
Oman äänensä taiteilijana on löytänyt Holdsworthia huomattavasti tuntemattomampi Berklee College of Musicin kitaraosaston henkilöstöön kuuluva Tim Miller (jonka domain näyttää vanhetuneen!). Millerin omaperäinen nuottiavaruus kutkuttaa kuten Holdsworthin, ollen silti täysin omanlaisensa. Kulmikkaan ilmaisun, jossa voi kuulla aavistuksen Methenyä, Scofieldia ja, niin, Holdsworthia, kruunaa kirkas ja kuulas omaperäinen soundi, jossa yhdistyy piezomikin akustinen soundi sähköiseen soundiin. Tim Miller Trio 2 on erittäin suositeltavaa kuunneltavaa myös omaperäisten sävellysten ansiosta. Tämä on 2000-luvun Bright Size Life.
Joillekin ei riitä muiden kliseistä vapautuminen, vaan missioksi muodostuu kaikista mahdollisista, myös omista, idioomista irtaantuminen. Esimerkin tällaisesta kitaristista tarjoaa kitaransoiton vastarannan kiiskenä tunnettu Wayne Krantz. Krantz ilahduttaa kuulijaa paitsi omilla levyillään, myös mm. fonisti David Binneyn viime vuonna ilmestyneellä levyllä Aliso.
Krantzin omaperäinen puuhastelu kitaran parissa levyllä on niin vapauttavaa, että se kirvoittaa kuulijalta naurunpurskahduksia, ja niin inspiroivaa, että parin biisin jälkeen on pakko saada kitara myös omaan käteen. Krantz pelaa taiten soundeilla ja efekteillä, mutta yllättää myös jatkuvasti soiton sisällöllä. Tässä ollaan kaukana boksissa soittamisesta.
Hyvin samanlainen efekti on Nels Clinen soitolla (Holdsworthin sormioissa usein esiintyvän) Alan Pasquan levyllä The Antisocial Club. Cline osaa hupaisan efektipuuhastelun ohella luoda intensiivisiä jännitteitä sooloihin. George Russell -biisin soolon kasvava jännite saa soolon lopulta räjähtämään vain yhden nuotin muutoksella toistettuun kuvioon. Levy on myös kokonaisuutena viime vuosien herkullisimpia ja omaperäisimpiä fuusiotuotoksia, josta on tullut Androidini kestosuosikki.
Silloin tällöin kasvavien kitaristien joukkoon syntyy kuitenkin joku geenihäiriöinen, joka ei ole kiinnostunut muiden kliseiden toistamisesta, vaan näkee instrumentin välineenä itseilmaisuun. Nämä häiriköt jättävät skaalaboksien opettelut väliin ja luovat oman tapansa hahmottaa kitaran ilmaisumahdollisuuksia, joissakin tapauksissa omaa teoreettista käsitteistöä myöten. Tunnetuin näistä oman tiensä kulkijoista on tietysti jo aikaa sitten legendan statuksen saavuttanut Allan Holdsworth.
Holdsworth on luonut oman sisäavaruutensa kitaransoiton universumiin ja tiputtaa kyydistä valtayleisön, kitaristienkin ihaillessa miestä pääasiassa siksi, etteivät ymmärrä mistä hitosta niitä nuotteja sinkoaa. Boksissa pysymällä olisi ollut varaa komeampaan kitarakokoelmaan.
Mutta minä ihailen varauksetta omaehtoista taiteilijaa, joista tässä esiteltäköön kolme ehdottomasti tutustumisen arvoista.
Oman äänensä taiteilijana on löytänyt Holdsworthia huomattavasti tuntemattomampi Berklee College of Musicin kitaraosaston henkilöstöön kuuluva Tim Miller (jonka domain näyttää vanhetuneen!). Millerin omaperäinen nuottiavaruus kutkuttaa kuten Holdsworthin, ollen silti täysin omanlaisensa. Kulmikkaan ilmaisun, jossa voi kuulla aavistuksen Methenyä, Scofieldia ja, niin, Holdsworthia, kruunaa kirkas ja kuulas omaperäinen soundi, jossa yhdistyy piezomikin akustinen soundi sähköiseen soundiin. Tim Miller Trio 2 on erittäin suositeltavaa kuunneltavaa myös omaperäisten sävellysten ansiosta. Tämä on 2000-luvun Bright Size Life.
Joillekin ei riitä muiden kliseistä vapautuminen, vaan missioksi muodostuu kaikista mahdollisista, myös omista, idioomista irtaantuminen. Esimerkin tällaisesta kitaristista tarjoaa kitaransoiton vastarannan kiiskenä tunnettu Wayne Krantz. Krantz ilahduttaa kuulijaa paitsi omilla levyillään, myös mm. fonisti David Binneyn viime vuonna ilmestyneellä levyllä Aliso.
Krantzin omaperäinen puuhastelu kitaran parissa levyllä on niin vapauttavaa, että se kirvoittaa kuulijalta naurunpurskahduksia, ja niin inspiroivaa, että parin biisin jälkeen on pakko saada kitara myös omaan käteen. Krantz pelaa taiten soundeilla ja efekteillä, mutta yllättää myös jatkuvasti soiton sisällöllä. Tässä ollaan kaukana boksissa soittamisesta.
Hyvin samanlainen efekti on Nels Clinen soitolla (Holdsworthin sormioissa usein esiintyvän) Alan Pasquan levyllä The Antisocial Club. Cline osaa hupaisan efektipuuhastelun ohella luoda intensiivisiä jännitteitä sooloihin. George Russell -biisin soolon kasvava jännite saa soolon lopulta räjähtämään vain yhden nuotin muutoksella toistettuun kuvioon. Levy on myös kokonaisuutena viime vuosien herkullisimpia ja omaperäisimpiä fuusiotuotoksia, josta on tullut Androidini kestosuosikki.
maanantai 3. tammikuuta 2011
You Rock Guitar - ihmeen hyvä midikitara
Olen vuosia etsinyt hyvää kitarasyntetisaattorivaihtoehtoa. Vuosien aikana olen tullut kokeilleeksi lukuisia tekniikoita syntetisaattorisoundien soittamiseksi kitaralla, aina Rolandin GK-mikeistä ja moduuleista Synth Accessilla varustettuun Godiniin ja Sonuus kitara-midi-konvertteriin. Kaikki kokeilut ovat jättäneet runsaasti toivomisen varaa. Tärkein ongelma on, että kieli keskellä suutakin soittamalla kitarasyntetisaattori triggeröi toivottoman paljon tarkoituksettomia nuotteja ja häiriöääniä.
Olin jälleen tutkimassa mihin soitinmarkkinat ovat kehittyneet näiltä osin, ja harkitsin jo kalliin Ztarin hankkimista, kun törmäsin You Rock Guitariin. On miltei käsittämätöntä, että parinsadan taalan leluinstrumentti, joka toimii myös peliohjaimena, sopii niin hyvin kitaristin käteen ja triggeröi midi-instrumentteja niin hyvin kuin tämä kapistus tekee. En aio käyttää sitä peliohjaimena ja laitteen sisäiset soundit ovat puhdasta puppua, mutta midikontrollerina soitin jää pysyvästi valikoimaani.
Koska YRG ei ole oikea kitara, eivät kaikki oikean kitaran soittotekniikat ole mahdollisia. Et esim. voi vaimentaa kieliä oikean käden kämmenellä, tappingia varten pitää siirtyä omaan moodiinsa ja vapaita kieliä vasten ei voi tehdä slurreja. Näillä rajoituksillakin soittokokemus on kuitenkin helposti miellyttävämpi kuin yllä mainituilla midikitaratekniikoilla, jotka nekin vaativat kukin omat muutoksensa soittotekniikkaan. Lisäksi YRG kulkee matkalla mukana helposti, vaikka repussa.
Tässä esimerkki, jonka hetken inspiraation vallassa tuotin You Rock Guitarilla virtuaali-instrumentteja Pro Toolsissa triggeröimällä vain pari tuntia sen jälkeen kun lähetti oli soittimen kantanut kotiin. Kaikki esimerkin instrumentit rumpuja lukuunottamatta on triggeröity YRG:llä.
You Rock Guitar - käsittämättömän hyvää vastinetta rahalle, vaikkei tökerön brändäyksen takia melkein uskoisi.
Olin jälleen tutkimassa mihin soitinmarkkinat ovat kehittyneet näiltä osin, ja harkitsin jo kalliin Ztarin hankkimista, kun törmäsin You Rock Guitariin. On miltei käsittämätöntä, että parinsadan taalan leluinstrumentti, joka toimii myös peliohjaimena, sopii niin hyvin kitaristin käteen ja triggeröi midi-instrumentteja niin hyvin kuin tämä kapistus tekee. En aio käyttää sitä peliohjaimena ja laitteen sisäiset soundit ovat puhdasta puppua, mutta midikontrollerina soitin jää pysyvästi valikoimaani.
Koska YRG ei ole oikea kitara, eivät kaikki oikean kitaran soittotekniikat ole mahdollisia. Et esim. voi vaimentaa kieliä oikean käden kämmenellä, tappingia varten pitää siirtyä omaan moodiinsa ja vapaita kieliä vasten ei voi tehdä slurreja. Näillä rajoituksillakin soittokokemus on kuitenkin helposti miellyttävämpi kuin yllä mainituilla midikitaratekniikoilla, jotka nekin vaativat kukin omat muutoksensa soittotekniikkaan. Lisäksi YRG kulkee matkalla mukana helposti, vaikka repussa.
Tässä esimerkki, jonka hetken inspiraation vallassa tuotin You Rock Guitarilla virtuaali-instrumentteja Pro Toolsissa triggeröimällä vain pari tuntia sen jälkeen kun lähetti oli soittimen kantanut kotiin. Kaikki esimerkin instrumentit rumpuja lukuunottamatta on triggeröity YRG:llä.
You Rock Guitar - käsittämättömän hyvää vastinetta rahalle, vaikkei tökerön brändäyksen takia melkein uskoisi.
Modaalisen jamin luominen
Moodien haltuunotto on yksi keskeisimpiä taitoja improvisoinnin kannalta pentatonisten asteikkojen ohella.
Modaalinen soitto sopii kuitenkin ainoastaan sopivaan modaaliseen taustaan; blues-jamia ei ensimmäiseksi kannata lähestyä lokrisella skaalalla.
Tässä yksinkertainen kaava modaalisen jamin luomiselle:
Esimerkki toisesta duuriasteikosta (D-duuri): A-miksolyydinen jami saadaan aikaan soittamalla pohjanuottina A:ta ja sen päälle D-duurin IV ja V asteen sointuja, jotka ovat G ja A. Esimerkki soitettuna:
Elävän elämän esimerkki kaavan soveltamisesta on Joe Satrianin kappale "Flying In A Blue Dream", jossa A-osan riffin pohjanuotiksi on valittu G-duuriskaalan lyydinen C ja soinnut ovat G-duurin IV ja V asteen C ja D.
Modaalinen soitto sopii kuitenkin ainoastaan sopivaan modaaliseen taustaan; blues-jamia ei ensimmäiseksi kannata lähestyä lokrisella skaalalla.
Tässä yksinkertainen kaava modaalisen jamin luomiselle:
- Valitse haluamasi nuotti esim. C-duuriskaalasta bassonuotiksi. Valitsemasi nuotti määrää moodin seuraavasti: jos valitset C:n, moodi on jooninen, D = doorinen, E = fryyginen jne.
- Soita valitsemasi bassonuotin päälle duuriskaalan IV ja V asteen soinnut, eli C-duuriskaalassa F ja G
Esimerkki toisesta duuriasteikosta (D-duuri): A-miksolyydinen jami saadaan aikaan soittamalla pohjanuottina A:ta ja sen päälle D-duurin IV ja V asteen sointuja, jotka ovat G ja A. Esimerkki soitettuna:
Elävän elämän esimerkki kaavan soveltamisesta on Joe Satrianin kappale "Flying In A Blue Dream", jossa A-osan riffin pohjanuotiksi on valittu G-duuriskaalan lyydinen C ja soinnut ovat G-duurin IV ja V asteen C ja D.
Uusi vuosi, uusi blogi
Olen jo pitkään halunnut julkaista blogia, jossa jaan huomioita musiikista ja sen tekemisestä. Tästä se vihdoin lähtee! Tulen kirjoittamaan kitaransoitosta, sen tekniikoista ja välineistä, improvisoinnista, musiikin äänittämisestä, tuottamisesta ja analyyttisestä kuuntelemisesta, muun muassa.
Musiikki on ollut elämäni tähänastisen 44 vuoden keskeisin kiintopiste, joka on auttanut minua taistelemaan vaikeaa sairautta vastaan. Ensimmäinen muistikuvani musiikin aktiivisesta harrastamisesta, jos Astrid Riskan musiikkitunteja ei lasketa, on kansakouluikäisenä siskolleni lahjaksi ostetun sietämättömän vaikeasoittoisen teräskielisen Landolan asteittainen valtaaminen omaan käyttöön. Kotona oli myös yhtä hirveä nailonkielinen Landola, ehkä se oli siskoni kitara, en muista.
Kansakouluiästä on jo vuosikymmeniä, mutta rakkaus musiikkiin ei ole haalistunut, vaan tunnen, että musiikki tarjoaa loppuelämäksi hauskoja haasteita, joihin tarrata ilolla ja intohimolla.
Miksi keltainen hai?
Keltainen hai, The Yellow Shark, on hatunnosto Frank Zappalle. Zappa on ollut ehkä suurin musiikin sankareista elämässäni, aina siitä saakka kun yläasteikäisenä William Mazzarella sai houkuteltua minut herran musiikin pariin. Kiitos Ville. Zappa oli suurenmoinen säveltäjä, fantastinen humoristi ja mielikuvituksessa vertaansa vailla oleva kitaristi. Kiitos Frank.
Musiikki on ollut elämäni tähänastisen 44 vuoden keskeisin kiintopiste, joka on auttanut minua taistelemaan vaikeaa sairautta vastaan. Ensimmäinen muistikuvani musiikin aktiivisesta harrastamisesta, jos Astrid Riskan musiikkitunteja ei lasketa, on kansakouluikäisenä siskolleni lahjaksi ostetun sietämättömän vaikeasoittoisen teräskielisen Landolan asteittainen valtaaminen omaan käyttöön. Kotona oli myös yhtä hirveä nailonkielinen Landola, ehkä se oli siskoni kitara, en muista.
Kansakouluiästä on jo vuosikymmeniä, mutta rakkaus musiikkiin ei ole haalistunut, vaan tunnen, että musiikki tarjoaa loppuelämäksi hauskoja haasteita, joihin tarrata ilolla ja intohimolla.
Miksi keltainen hai?
Keltainen hai, The Yellow Shark, on hatunnosto Frank Zappalle. Zappa on ollut ehkä suurin musiikin sankareista elämässäni, aina siitä saakka kun yläasteikäisenä William Mazzarella sai houkuteltua minut herran musiikin pariin. Kiitos Ville. Zappa oli suurenmoinen säveltäjä, fantastinen humoristi ja mielikuvituksessa vertaansa vailla oleva kitaristi. Kiitos Frank.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)