McDSP Retro Pack lämmittää mieltä

Olen aiemmin suhtautunut verraten varauksellisesti McDSP:n Pro Toolsissa toimiviin signaaliprosessoreihin. Olen kokenut yhtiön plugin-ohjelmistot äänenlaadultaan suhteellisen mitäänsanomattomiksi, käyttöliittymältään hankaliksi ja oletusasetuksiltaan liioitelluiksi. Jottei ohjelmistoista jäisi kokonaan kielteinen kuva, ovat ne kuitenkin olleet manuaaleilla hyvin dokumentoituja sekä teknisesti asiallisesti toteutettuja ja niukalla prosessorin kuormituksella pärjääviä. Ohjelmiston tekninen keveys on asia, jonka jokainen Pro Tools -käyttäjä osaa arvostaa erittäin korkealle.

Yhtiön Retro Pack Bundle veti puoleensa aiemmista kielteisistä kokemuksista huolimatta. Retro Packiin on paketoitu kolme plugaria, 4020 Retro EQ -ekvalisaattori, 4030 Retro -kompressori sekä 4040 Retro -limitteri. Päinvastoin kuin kilpailijat, McDSP väittää ohjelmistojen tuovan analogista lämpöä digitaalisiin miksauksiin ilman, että se kopioisi tai mallintaisi klassisia analogisia laitteita. Tässä piilee Retro Packin viehätys. Luvassa ei ole vain jälleen yhtä uutta lisensoitua Neve-, SSL- tai API-mallinnusta, vaan luvassa on McDSP:n oma soundi, joka haastaa kilpailijat.

Ratkaisu on lisäksi mahdollistanut ominaisuuksien ja käyttöliittymän suunnittelun klassikoista irrallaan. Nimenomaan ominaisuudet ja käytettävyys tekevät ohjelmistojen käytöstä miellyttävän ja erilaisen kokemuksen. Retro EQ on nelikaistainen EQ High Pass ja Low Pass -filttereillä. Erikoiseksi EQ:n toiminnallisuuden tekee se, että taajuusvastekäyrä muuttuu kun vahvistusta (Gain) lisätään (ks. kuva). Tämä luo mielenkiintoisen vuorovaikutuksen eri kaistojen säätöjen välillä ja on ällistyttävän helppoa saada EQ:n avulla vaikkapa virveli hönkimään ilmaa samalla kun se saa lisää painoa. Lopputulos on lämmin, ilmava ja luonnollinen.

Toinen EQ:n mielenkiintoinen ominaisuus on klippauksen estoalgoritmi. Jos signaalin yliohjaa ohjelmiston säätimillä, ei digitaalista klippausta tapahdu, vaan yliohjaus tapahtuu hallitusti analogisen särön kaltaisesti. Yliohjaus tapahtuu hyvin hienovaraisesti ja ominaisuus tekee yksittäisillä raidoilla erillisen limitterin helposti tarpeettomaksi.

Sama klippauksen esto löytyy kahdesta muustakin plugarista, myös kompressorista. EQ:n tapaan kompressorissa on myös vuorovaikutusta parametrien välillä ja sisääntulevan signaalin vahvistaminen muuttaa muiden parametrien toimintaa tavalla, joka minimoi ei-toivottujen artefaktien määrään. Kompressori kuulostaakin jopa äärimmäisillä asetuksilla luonnolliselta ja lämpimältä. Kun kompressorin ominaisuuksiin lisätään vielä miksaus-parametri, jolla rinnakkaiskompressoinnin saa tehtyä ilman lisäraitoja, on käsissä hyvin kiinnostava tuote.

Paketin kolmas ohjelmisto, limitteri, on vielä testaamatta kunnolla. Jo kahden muun ohjelmiston ominaisuuksien ja soundin perusteella kannattaa testiversiot koko paketista kuitenkin ladata.

Ohessa on vielä esimerkki Strikella toteuteuista rumpuraidoista ilman prosessointia sekä artikkelissa mainituilla prosesseilla seuraavasti muokattuna:

- Basssorumpu: kompressori + EQ
- Virveli: kompressori + EQ
- Symbaalimikki: kompressori
- Rumpujen alimiksausraita (Aux): kompressori (yliohjattu, mix 100%)

demos by Jukka Packalen

Trout Qt aloittaa jo etukäteen unohdetun CD:n teon

Trout Qt julkaisi kesäkuussa fenomenaalisen vähälle huomiolle jääneen EP:n "100% Live at Epämukavuustila". Ottaen huomioon, että EP oli täysin ilmainen ja helposti niin kuunneltavissa kuin ladattavissa verkosta, pidämme tätä merkittävänä saavutuksena. Erityisesti ilahduttaa, että muutamasta sadasta soittokerrasta huolimatta juuri kukaan ei ole sanonut EP:stä mitään, eikä arvioinut sitä. Pyrimme aktiivisesti Troutissa tuottamaan hieman kulmikasta, rohkeasti improvisoivaa ja ehkä hieman provosoivaakin musiikkia, letkeää ja humoristista asennetta unohtamatta. On ollut hienoa nähdä, miten tämä pyrkimys on tulkkaantunut keskinkertaiseksi suoritukseksi, joka ei ansaitse sen kummemmin positiivista kuin kielteistä reaktiota.

Tästä innostuneena olemme päättäneet ryhtyä täysipitkän CD:nä julkaistavan albumin tekoon. CD:n tuotanto on tunnetusti työläämpää ja paljon kalliimpaa kuin nettijulkaisun tekeminen, joten odotamme innolla jo etukäteen pystymmekö alittamaan EP:n suosion ja tuottamaan levyn, jolla on negatiivinen kuulijakunta.

Levyn toteuttamiseen tähtäävät harjoitukset on aloitettu jo heti syksyn alussa ja treeneissä on sovitettu biisejä levytystä varten. Uskoisin, että varsinaiseen levytysprosessiin päästään kiinni joulukuussa, miksaukseen ehkä helmi-maaliskuussa ja julkaisuun huhti-toukokuussa. Tuskan maksimoimiseksi toteuttanemme jälleen koko tuotantoketjun omin voimin.

Levylle tulee näillä näkymin kymmenen intstrumentaalikappaletta fuusiomusiikkia, funkkaavista menopätkistä sekopäiseen kohkaamiseen. Tulemme vuotamaan CD:lle metaforisen sydänveremme pettyen sitten lopuksi ikää maailmaan, kunnes seuraavat kujeet vievät mennessään.

Huomioita tee-se-itse-bändidemon tuottamisesta, osa 3/3

Olen kolmessa aiemmassa blogissa kirjoittanut Trout Qt -fuusiobändin netti-EP:n tekemisprosessista ja taustoista. Kirjoitussarjan viimeisessä osassa jaan viimeiset opit tämän matkan varrelta.

Päivitä ohjelmistot harkiten

Tietotekniikan ammattilainen oppii nopeasti, että ohjelmistojen päivitykseen kesken minkä tahansa totetusprosessin liittyy aina ennakoimattomien ongelmien riski. Samalla käynnissä on lähes aina jokin toteutusprosessi, joten parempaakaan aikaa päivityksille ei helposti löydy.

Törmäsin tähän dilemmaan EP:tämme miksatessa. Olin kiinnostunut kokeilemaan erästä uutta VST-pluginia miksauksessa, joten asensin sen verkosta koneelle. VST-plugareiden käyttö Pro Toolsissa edellyttää, että käytetään erillistä VST-RTAS-käärintä (wrapper). Lisätessäni uuden VST-pluginin aiempien rinnalle mieleeni ei tullut, että FXPansionin VST to RTAS -wrapperi uudelleenhakisi joka ikisen koneella olevan vanhankin VST:n ja "käärisi" ne uudestaan Pro Toolsin ymmärtämään muotoon.

Vaan niin kävi, ja mitä tapahtuikaan. Yksikään aiemmin asenntteuista UAD:n VST-plugin-ohjelmistoista ei tämän jälkeen muistanut asetuksiaan. Käytössäni oli UAD:n kompressori lähes jokaisella miksauksen raidalla, joten olennainen osa miksauksesta oli käytännössä hävinnyt. Kummallisinta oli, että edes kompressorin asetustiedostojen palauttaminen varmuuskopiolta ei auttanut. Ilmeisesti asetustiedostot olivat siis sidoksissa VST:n wrapattuun versioon, eivätkä itse VST-versioon, joka ei ollut muutunut.

Niinpä sain tehdä kaikki kompressoriasetukset uudestaan käsin, mikä oli tietysti hermoja raastavaa. Tarinan opetus? Ohjelmistopäivityksiä ei tehdä kesken tuotantoprosessin, ellei varmasti olen aivan pakko. Ongelman selvittämiseen menee muutoin helposti valtavasti aikaa ja pahimmassa tapauksessa prosessin osia joutuu tekemään alusta asti uudestaan. Ja ironista kyllä, en lopulta päätynyt edes käyttämään ostamaani uutta VST-ohjelmaa.

Masterointi

Sain lopullisen miksauksen tehtyä em. vastoinkäymisestä huolimatta melko nopeasti. Viimeisenä vaiheena toin kaikki miksaukset stereotiedostoina uuteen Pro Tools -sessioon voidakseni vertailla eri kappaleiden miksauksia keskenään. Kuuten viime blogissa kirjoitin, olin jo lisännyt miksausten lopuksi master-kanaviin monikaistakompressorin ja limitterin, joten tarkoitus ei enää ollut kuin varmistaa että kappaleet sopivat keskenään yhteen.

Tavoite nettijakeluun tarkoitetun musiikin masteroinnissa on sama kuin CD-masteria luotaessa: tuottaa kappaleista yhteensopiva kokonaisuus, jonka kuuntelun aikana ei tunnu siltä, että olisi tarpeen nostaa tai laskea volyymiä tai säätää mahdollisia äänenvärisäätöjä. Samalla varmistetaan, ettei miksauksissa ole turhia kohinoita tai virheitä ja kuunnellaan miksattuja kappaleita eri laitteistoilla, jotta varmistutaan, että kokonaisuus toimi myös esim. kuulokkeilla ja vaatimattomammilla tietokonekaiuttimilla.

Tässäkin tapauksessa master-kuuntelu kannatti ja iteroin miksausia erityisesti kappaleiden keskinäisen volyymivaikutelman tasaamiseksi. Tällä työskentelytavalla iterointi edellytti, että palasin muutettavan kappaleen miksaussessioon, tein tarvittavat muutokset, tallensin uuden stereomiksin, toin sen aiemman miksausversion tilalle master-sessioon, jossa kuuntelu uusittiin. Kuuntelussa apuna toimivat bänditoverit, jotta testiympäristöjä oli mahdollisimman monta erilaista.


Kuvassa kaksi versiota masterista, jossa on viisi kappaletta peräkkäin. Tarkkasilmäisimmät huomaavat limitterin säätöjen tuottamia eroja kappaleiden aaltomuodoissa.

Tämä ei välttämättä ole kovin sujuva työtapa, koska vaihtoehtoisesti voisi työskennellä niin, että kaikki master-prosessorit lisätään stereomiksausraitoihin vasta master-sessiossa. Halusin kuitenkin tällä kertaa toimia toisin, koska master-prosessoroiden lisääminen lopuksi itse miksauksen master-raitoihin tekee miksausen iteroinnista nopeampaa. Master-prosessorien lisääminen kun paljastaa tyypillisesti heti muutostarpeita miksauksessa, erityisesti kokonaisuuden taajuustasapainon osalta. Tässä tapauksessa master-prosessorien säätöjen iterointia ei onneksi edes tarvinnut tehdä paljoa, ainoastaan kahden kappaleen osalta limitterin säätöjä muuttamalla.

Julkaisu

Lopuksi kappaleet ladattiin kuunteltavaksi ja ladattavaksi Soundcloud-palveluun. Mahdollistaakseni parhaan mahdollisen äänentoiston, latasin kappaleet 96 KHz /24 bit -muodossa. Ladattavista tiedostoista tulee näin isoja, mutta äänenlaatu on erinomainen. Koska tiedostot ovat suuria, kannattaa kuitenkin varata kunnolla aikaa tiedostojen siirtoon, koska pätkivät verkkoyhteydet pakottavat käynnistämään useita kertoja yksittäisen latauksen ennen kuin se onnistuu. Tässä tapauksessa tiedostojen lataamiseen Soundcloudiin meni kahdeksan tuntia, vaikka kokonaisuus on ainoastaan 30 minuutin pituinen.

Anna meille palautetta!

Valmis tekele löytyy edelleen osoitteesta: http://soundcloud.com/trout-qt/sets/100-percent-live/

Kuulemme mielellämme kuuliojoiden palautetta aikaansaannoksesta! Liity Facebook-ryhmäämme (jota voi lukea myös ilman Facebook-tunnuksia) tai kommentoi tätä blogia!

Trout Qt:n EP julkaistu

Olen kirjoitellut parissa viime blogissa Trout Qt:n äänitteen tuotantoprosessista ja tulen myös jatkamaan näitä kirjoituksia. Tähän väliin on kuitenkin syytä touhottaa, että EP on nyt julkaistu nimellä 100% Live at Epämukavuustila. Olen upottanut oheen Soundcloud-soittimen, jotta voitte kuunnella biisejä lukiessanne taustatietoja niistä. Valmiina kuunteluun?

100% Live at Epämukavuustila by Trout Qt

EP:n avaa aiemmin Kuminakanana tunnettu kappale, jonka sävelsin Freak Guitar Camp 2006 -leirin inspiroimana kumina.org -bändille. Kappaleen kantavana ideana kaikessa lyhykäisyydessään on yhdistää eksoottisia tahtilajeja yhteen soljuvaksi kokonaisuudeksi. Halusin myös hyödyntää kierros kierrokselta kasvavia rytmisiä fraaseja, joita leirillä oli tahkottu jännittävien rytmiikoiden aikaansaamiseksi kitaraguru Mattias IA Eklundhin intialaisen musiikin herätyksen jälkimainingeissa. Kuulostaako kovin 70-lukulaiselta? :)

Tällainen kasvava fraasi kuullaan heti introssa ja se toistuu kappaleen puolenvälin välisoitossa. Nämä fraasit yhdessä muodostavat 13/8 tahtilajin, jonka rumpali Matti Kanerva saa svengaamaan vaivattoman kuuloisella tavalla. Matin ja basisti Jari Kokkosen songo-komppi svengaa komeasti myös läpi A-osien.

Kitaran halusin tuottaa hetkittäin ison ja liioitellun kuuloiseksi, inspiraationa Frank Zappan murskaavan isot yhden kitaran kitaravallit. Zappa on muutenkin soittoni esikuva. Zappa soitti räiskyvästi, rujosti, rumasti ja aina omaperäisesti ja anteeksipyytelemättä, polytonaalisesti ja polyrytmisesti hetkittäin bluesiin maadoittaen. Minä toivottavasti soitan kuten minä soitan. Muita kloonaavia soittoapinoita on maailmassa sen verran, että lisääkään ei tarvita.

Tässä friikeille nannaa historian hämäristä, eli Kuminakanan ensiesitys kumina.org -bändin käsittelyssä Semifinalissa vuonna 2007 (Ahmed Ahonen: sormiot, Matti Kanerva: rummut, Jukka Packalen: basso).



Toinen kappale on Kokkosen Les Paul. Käsitykseni mukaan kappale on sävelletty jo jurassisella kaudella, jolloin koulukaverit Kokkonen ja Kanerva ovat esittäneet sitä ensi kerran aamunavauksissa pelkällä balalaikalla ja puulusikoilla. Ymmärtääkseni tämän seurauksena fenno-ugrilainen kansa karkotettiin kaukaisen Volgan sumuisesta mutkasta kylmään pohjolaan. Myös omaa kouluhistoriaani on esityksessä läsnä: kappaleen fonisoolot ja perkussiot hoitava Fredrik Söderholm räjäytti tajuntani yläasteella lahjakkuudellaan ja jo silloin liittouduimme ensi kertaa tuottamaan yhdessä outoja musiikillisia elämyksiä. Erityisesti on jäänyt mieleen Fredin kodin hämärässä jamitettu Himalaya Suite, jota soitimme lankusta ja rautalangasta improvisoidulla kulosaarelaisella kansansoittimella sekä löysäkieliseksi viritetyllä banjolla. Ah.

Kappaleen kohokohta on selvästi Jari Kokkosen energinen bassosoolo - rankaise sitä bassoa, Jari, rankaise!

Kolmas kappale on Fredin säveltämä Mrs Shrink. Kappaleessa on minun korvaani jotakin kovin Weather Reportmaista. Takaperin soitetulta kuulostava melodia muuntuu virran lailla soljuvaksi huilusooloksi Kulosaaren Zawinulin käsittelyssä. Masan käsittelyssä hauskan pohjajaon saanut biisi palauttaa kuulijan myös perusasioiden äärelle: missä on ykkönen?

Neljäs biisi on allekirjoittaneen Bully Sleaze. Tämä kappale syntyi aikanaan pakon ansiosta, eli osana pikasävellyskilpailuja, joihin Fredin kanssa osallistuimme. Tarkoitus näissä peleissä on kasvattaa luovan aikaansaamisen määrää ja vähentää inspiraation odottelemiseen ja muihin sijaistoimintoihin kuluvaa aikaa. Tavoitteena on saada aikaiseksi kuudessa tai kahdessatoistatunnissa mahdollisimman monta kappaletta, oli lopputulos sitten miten hirveätä tuubaa tahansa. Noin neljännessä kilpailussa syntyi "Silly Blues" eli "Bully Sleaze", jossa on bluesin muotoa noudatteleva tahtilajeiltaan kikkaileva ja blues-skaalan sijaan fryygistä soundia flirttaileva melodia.

EP:n päättää free-veto Tampere Jazz Happening. Parhaan freen traditioiden mukaisesti edes biisin äänitystä ei ollut mitenkään suunniteltu, saati että biisissä olisi mitään etukäteen sovittua. Sain vain päähäni, että "nyt soitetaan Tampere Jazz Happening, vapaa veto" ja hetken rytmiryhmän kakoiltua soitto jo alkoi. Vaikka improvisaatio on soitettu kieli poskella, on jännittävää, miten rohkeasti heittäytymällä syntyy aina jokin metarakenne tai kaari, kun soittajat kuuntelevat toisiaan ja reagoivat toistensa soittoon.

Seuraavassa blogissa jatkan EP:n taustojen penkomista miksaus- ja julkaisuprosessin osalta.

Havaintoja tee-se-itse bändidemon tuottamisesta, osa 2

Edellisessä blogissa kuvasin Trout Qt:n tulevan EP:n äänitykseen liittyviä tekijöitä. Äänityksen jälkeen vuorossa on ollut miksaus ja biisien valmistelu nettilevitystä varten. Tässä muutamia huomioita miksausprosessista.

Keskeisimmäksi haasteeksi miksauksessa nousi odotetusti se, että äänitys on tehty yhdessä tilassa ilman mitään pyrkimystäkään estää eri instrumenttien vuotamista eri raidoille. Miksi sitten teimme näin? Syitä on oikeastaan kaksi: kustannukset ja soittomukavuus. Kustannuksia säästyy, kun ei tarvitse investoida ääntä eristäviin akustisiin elementteihin eikä kuunteluun. Myös mukavuus liittyy kuunteluun. Jos esimerkiksi kitara, basso ja koskettimet olisi soitettu DI:nä (ei vuotoja huoneeseen), olisi kaikilla ollut pakko olla laadukas monitorointi kuulokkeiden kautta. Järkevää kuulokemonitorointilaitteistoa meillä ei ennestään ole, eikä kukaan terve ihminen muutenkaan pidä kuulokkeet päässä soittamisesta. Näin oltaisiin kuitenkin saavutettu se, että ainoastaan rummut, perkussiot, huilu ja foni olisivat vuotaneet toistensa raidoille.

Meidän ratkaisussamme ilona on lisäksi bassojen ja kitaroiden vuoto. Mitä pahaa vuodoissa on? Äänten sijoittelu stereokuvassa on epämääräisempää, vuodot aiheuttavat vaiheongelmia ja raitojen editointi on käytännössä katsoen mahdotonta. On turha editoida pois hölmöimpiä fraaseja kitararaidoilta, jos se kuitenkin kuuluu muiden raitojen kautta hiljaisempana. 100% livenä soitettua musiikkia ei kuitenkaan tarvitse eikä kannatakaan erityisemmin editoida. Näinä yliprosessoitujen ja kaikista inhimillisyydestä riisuttujen listahittien aikana on hienoa taltioida bändi juuri sellaisena kuin se soi, virheineen kaikkineen.

Toki raidoille tehtiin editejä; poissa ovat turhat särinät ja pärinät ja päällä olevien mikrofonien vuoto silloin kun kukaan ei mikrofoniin ole mitään tuuttaamassa. Overhead-raidoista editoitiin esiin tomi-iskut, joita korostettiin parissa kappaleessa, ja kitararaitoja on tuplattu ja prosessoitu monin eri tavoin. Kitara taltioitiin vahvistimen mikityksen lisäksi DI:nä nimenomaan tätä mahdollisuutta silmälläpitäen. Mutta tämä on vain tervettä järkeä, jolla pyritään siihen, että taltio kuulostaisi niin hyvältä kuin se voi kuulostaa kunnioittaen livemeninkiä.

Se vuotaa sittenkin

Miten vuotojen kanssa pärjää miksatessa? Vaiheongelmiin on omat ratkaisunsa (ks. edellä linkitetty "Sound on Sound" -lehden artikkeli). Muilta osin keskeinen työkalu on tietyn db-kynnyksen alle jäävät äänet poisleikkaava kohinaportti (gate-prosessori, geitti). Tässä projektissa kävi ilmi, että geiteissä on eroa. Olen tottunut käyttämään Waveartsin Trackplug -prosessoria etenkin rumpujen perusprosessointiin, mutta ohjelmiston geitistä ei juuri ollut iloa puhallin- tai perkussiomikrofonin vuotoja tukkiesssa. Jos se poisti taustamelua, se vahingoitti myös jäljelle jääneen soittimen ääntä.

Trackplugin sijaan Pro Toolsin mukana tuleva oletus-gate teki huomattavan paljon siistimpää jälkeä, joka sopii erinomaisesti myös muihin kuin perkussiivisiin raitoihin. Ei siis välttämättä kannata hylätä gaten käyttökelpoisuutta yhtä työkalua kokeilemalla. Trackplugia terävämmän työkalun Pro Toolsin gate tekee ekspanderi-algoritmin ansiosta, joka ei kokonaan leikkaa taustameteliä, vaan ainoastaan vaimentaa sitä kompressiolla. Tämä säilyttää läpi päästettävän signaalin eheämpänä, ja vaikka vuoto ei poistu kokonaan, sen taso on niin matala, että muut äänet peittävät sen kuuluvista.

Miksauksen työkalut

Muita välttämättömiä prosessoreita työssä olivat Pro Toolsin oletus-EQ-prosessorit ja UA1176-kompressori, joita käytin lähes joka raidalla. Modulaatioefekteissä, kaiuissa, viiveissä ja filttereissä tässä materiaalissa loistivat AIR- ja Moog-prosessorit, jotka nekin ovat tulleet Pro Toolsin / Complete Production Toolkit 2:n mukana.

Master-raidan prosessoreita ovat joka kappaleessa miksauksen lopuksi lisätyt PSP VintageWarmer 2 -kompressori sekä Wavesin LinMB-monikaistakompressori ja L2-limitteri. Nämä ovat arvokkaita työkaluja jo sen takia, että ne kuormittavat koneen resursseja sen verran maltillisesti, että niitä voi käyttää master-raidoilla jo miksausvaiheessa. Master-prosessorien lisääminen jo mikauksen lopuksi on kätevää, koska se paljastaa miksausessa puutteita, jotka voi korjata samantien.

Seuraavassa EP:n tuotantoprosessia kuvaavassa blogissa käsittelen masteroinnin merkitystä nettijakeluun tähtäävässä tuotannossa ja kerron mitä hauskaa tapahtuu, kun päättää päivittää VST-prosessoreita Pro Tools -työasemassa kesken miksauksen. Etukäteisvihjeeksi: älä kokeile.

Huomioita tee-se-itse-bändidemon tuottamisesta, osa 1

Kvartetiksi laajentunut fuusiomusiikkia suoltava orkesterimme Trout Qt päätti keikkabuukkauksia helpottamaan ja muuten vaan toimintaansa dokumentoidakseen tuottaa neljän kappaleen mittaisen promojulkaisun. Pelin henkeen kuuluu, että homma tehdään mahdollisimman pitkälle kustannustehokkaasti omin voimin. Kustannustehokkaasti, jos työkuluja ei lasketa.

Niinpä kokoonnuimme viime sunnuntaina treenikämpällemme Epämukavuustilaan äänittääksemme neljä originaalikappalettamme, multi-instrumentalisti Fredi Söderholmin polytonaalisen "Mrs. Shrink" -biisin, basisti-Kokkosen groovejamin "Les Paul" sekä allekirjoittaneen tahtilajikikkailut "Kuminakana" ja "Bully Sleaze". Äänityksessä meitä auttoi Timo "Proffa" Kivijärvi, koska kumina.orgin äänityksistä saamieni kokemusten perusteella äänittäminen ja soittaminen menestyksekkäästi yhtä aikaa on liian vaikeaa ja stressaavaa. Kiitämmekin nöyrästi Timoa vaivannäöstä ja laadukkaasta lopputuloksesta!

Rautaa rajalle

Äänityslaitteisto muodostui seuraavasta kompaktista kokoonpanosta:

- 2 x Zoom R16 -raituria (yhteensä 16 äänityskanavaa)
- Röde NT4 -stereomikki (rumpujen overhead)
- AKG D112 (basari)
- Shure SM57 (virveli alta)
- Beyerdynamic Opus 66 (virveli päältä)
- Röde NT2-A (perkkarit)
- Shure SM58 (foni ja huilu)
- Keyboardit DI Behringerin halpismikserin kautta
- Basso DI EBS HD350-vahvistimen kautta
- Kitara DI Palmerin passiivisella DI-boksilla sekä Sennheiser e906 -mikillä

Tarkoitus oli lisäksi äänittää tomit Ukko-mikeillä, räkkitomit ART MPA Gold -etuasteen kautta (lähinnä mikkien virransaannin vuoksi) ja lattiatomi yhteen Zoomin harvoista phantom-virtaisista XLR-tuloista. Tässä kohtaa törmäsinkin kokemuksen opetukseen nro 1: varmista ennen äänitystä, että kaikki laitteet varmasti saavat virtaa. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, ART-etuaste ei äänittäessä koskaan ollut päällä tai sen töpseli ei ollut seinässä. Kun äänittäessäkin keskittyy vain siihen, ettei klippausta esiinny liian kuumien signaalien takia, voi jäädä huomaamatta, että joillakin kanavilla mittarit eivät juuri heilahda. Asiaa ei helpota se, että niin halpoja kuin nuo Zoomit ovatkin, niin jos jokin niissä kaipaisi parannusta, niin juuri mittarit. Ne toimivat niin karkealla neljään lediin jaetulla skaalalla, ettei ole ihme, jos jotakin niistä jää lukematta ja sisäistämättä. Lisäksi ledit ovat himmeän oransseja, päivänvalossa vaikeasti havaittavia. Karu meininki.

Onneksemme tomiraitojen äänityksen epäonnistuminen ei ollut demoa lamaannuttava tekijä. Viiden mikin konfiguraatio (2 x OH, 2 x snare ja 1 x basari) on koeteltu ja monen ammattilaisenkin suosima mikrofonisetti (ei toki metallinmätkijöiden tai muiden massiivisten rumpusettien äänittäjien joukossa), jonka miksaaminen on miellyttävän helppoa ja joka säilyttää paljon rumpusetin luonnollisesta soundista. Tällainen lähestymistapa sopii jazziakin läheltä liippaavaan live-soitettuun musiikkiin erittäin hyvin.

Hyvin suunniteltu onnistuu helpommin

Mutta tästäkin virheestä pitää silti jälleen kerran ottaa oppia. Riittävästi ei voi korostaa tällaisessa kotikutoisessakin demoprojektissa perusteellisen suunnittelun merkitystä. Jos ei ole etukäteen miettinyt, mitä äänitetään, millä, milloin ja miten, ei yhden etuasteen virransaanti jää ainoaksi ongelmaksi. Jos et ole varautunut huolella, voit olla varma, että pari kriittistä kaapelia puuttuu, joku ei ole valmistellut osuuksiaan tai ei ole ajoissa paikalla ja viereisessä huoneessa treenaa lapsikuoro ja metallibändi yhteisesitystään koulun päättäjäisiin infernaalisella metelillä.

Soitimme jokaisesta biisistä kolme ottoa, koska olemme huomanneet, että ottojen määrän lisääminen ei lisää hyvien ottojen määrää. Ainakin itsellä huomio alkaa herpaantua jo kahden oton jälkeen, ja tekee mieli soittaa sekaan vitsikkäämpää tajunnanvirtaa, joka toimii livenä paremmin kuin taltioituna. Huumori on vaikea laji ja instrumentaalimusiikillinen huumori vielä vaikeampi. Huumorista puheenollen taltioimme em. biisien lisäksi hetken lapsena vapaan jamin "Tampere Jazz Happening". Koko hommaan meni hyvän valmistelun ansiosta vain 2,5 tuntia, poislukien edellisenä iltana tehty äänityslaitteiston pystytys.

Raakaa miksausta ja liikuttavaa yksimielisyyttä

Toin kunkin biisin otot omaan sessioonsa Pro Toolsissa. Tuomalla eri ottojen raidat peräjälkeen Pro Toolsiin pystyin tekemään raakamiksauksen tekemällä kunkin raidan kaikille otoille tasot, panoroinnin ja efektit kerralla. Tämä säästi valtavasti vaivaa, eikä yhden kappaleen kolmen oton miksaaminen bändijäsenten kuulemista varten vaatinut liikaa työtä. Toki tällainen raakamiksaus on varsin karkea ja epädynaaminen esim. automaation puuttuessa lähes kokonaan, mutta hyvin bändin jäsenet pystyivät valitsemaan suosikkiottonsa raakamiksien perusteella. Kiinnostavaa on, että kaikki bändin jäsenet olivat kaikista biiseistä samaa mieltä, ja jokaisesta biisistä toista ottoa pidettiin parhaana. Ensimmäisissä otoissa oli enemmän virheitä ja viimeisissä otoissa jo liian aikaisin sunnuntaina herätettyjen vanhojen kärttyisten ukkojen väsymistä.

Seuraavaksi vuorossa on valittujen ottojen miksaus, jonka jälkeen onkin aika palata asiaan ja blogata projektin etenemisestä.

Masterin ja miksauksen dynamiikan mittaaminen

Totesin aiemmassa blogissa, että musiikkituotantojen masterien volyymin jatkuvan kasvattamisen normi on ajanut musiikkituotannon umpikujaan, jossa musiikista hävitetään siihen luonnostaan kuuluvaa dynamiikkaa. Dynamiikan menettämistä vastaan taisteltaessa masteroijia kehotetaan kiinnittämään huomiota masterin signaalin teholliseen arvoon (RMS), joka kuvastaa signaalin voimakkuuden vaihteluita. Yleisesti ottaen RMS-arvoa pidetään hyvänä äänisignaalin havaitun voimakkuuden kuvaajana.

Masteroinnissa RMS-arvon seuraamisessa ideana on pähkinänkuoressa, että mitä korkeampi RMS-arvo on, sitä todennäköisemmin masterin dynamiikka kärsii. Yleisesti suositellaan, että RMS-arvo masterissa olisi jossakin -11 ja -8 dBFS välillä (dBFS, Full Scale, digitaalinen skaala, jossa 0 on maksimi). Joissakin tapauksissa musiikin dynamiikka voi kuitenkin kärsiä merkittävästi jo -8 dBFS RMS kohdalla. Miten mittaamalla saataisiin siis tarkempi kuva musiikin dynamiikasta?

Nautinto takaisin musiikkiin

Pleasurize Music Foundation on tuonut masterointiin tärkeän uuden mittarin, dynaamisen vaihteluvälin mittarin nimellä TT Dynamic Range Meter. Ilmainen (!) mittari näyttää RMS- ja huippuarvojen lisäksi erotuksen signaalin kovimman ja hiljaisimman kohdan välillä (Dynamic Range, DR). Tässä tapauksessa pyritään mahdollisimman isoihin arvoihin: suurempi DR-arvo tarkoittaa parempaa dynamiikkaa. DR14 (dB) pop-musiikissa käytännössä takaa, että musiikin dynamiikkaa ei hevin kärsi.

On tietysti selvää, että musiikin dynamiikasta ei mikään mittari kerro koko totuutta. Mittarit eivät varsinkaan ymmärrä esteettisen intention päälle. Jos Eminem tai RATM julkaisee kappaleen, joka luukuttaa hengästyttävää äänivallia tuutista mahdollisimman kovalla jatkuvalla voimalla, on tietysti koomista tulla heiluttamaan DR-mittaria paheksuvasti. Mutta jos musiikin on tarkoitus olla mahdollisimman dynaamista, on karkea estettinen virhe uhrata dynamiikka volyymin maksimoinnin alttarilla.

DR-mittarista on joka tapauksessa hyötyä. Se auttaa pohtimaan, ollaanko masterissa (tai miksauksessa!) menossa oikeaan suuntaan ja antaa tukea sille, minkä korva jo kuulee. Seuraavassa käytännön esimerkki.

Esimerkin todistusvoimaa

Tein Soundcloud-julkaisualustaa demotakseni lyhyen kappaleen, jonka miksauksen havaitsin myöhemmin olevan korvaa uuvuttava ja puuroutuva. Niinpä tein remixin, jossa jätin tasojen kasvattamisen master-kanavissa väliin ja laajensin stereokuvaa äänen jakautumisen tasapainottamiseksi. Luonnollisesti tämä paljasti miksauksesta pieniä muutoksia kaipaavia detaljeja, jotka myös samalla muutin, mutta ne ovat kokonaiskuvan kannalta toissijaisia. Ohessa alkuperäinen ja remiksattu versio kappaleesta.

Racing With a Redneck on a Finnish Sand Road by Jukka Packalen

Racing With a Redneck on a Finnish Sand Road (Remix) by Jukka Packalen

Korva havaitsee, että remiksatussa musiikkissa on isompi tilavaikutelma, eri soittimet erottuvat paremmin, eikä musiikki väsytä korvaa yhtä paljon. Samalla tietysti jo kuuntelemalla ymmärtää, että tässä musiikissa ei ole tarkoitus olla loputtomiin dynamiikkaa. Paremminkin ollaan keskisormea kieli poskella heiluttavalla asenteella liikkeellä.

Seuraavassa on DR-mittarin käsitys muutoksesta. Alkuperäisen version mittari on oikealla ja remix on vasemmalla.



Huomaamme keskellä olevista DR-palkeista, että dynaaminen vaihteluväli on kasvanut n. 3,5 desibelin verran. Lisäksi näemme, että master on silti suositeltujen RMS-tasojen puitteissa ja huomamme vaihekorrelaatiomittarilla (yläosa) stereokuvan kasvaneen. Mittari kuvastaa siis hyvin sitä, minkä korva havaitsee. DR-mittari on erinomainen ja suositeltava lisä jokaisen miksaajan ja masteroijan työkalupakkiin.

Kitarasoundien ja ilonpidon oppitunti

Kitaristi Greg Koch tunnetaan Fenderin kitaraklinikoiden vetämisen mestarina, joka saa yleisön naamalihakset kipeiksi nauramisesta ja hämmästyksestä. Tämä yhdistelmä iloa ja kitarataituruutta on mainiosti läsnä Kochin trion "From the Attic" -levyllä. Jokaista levyn kappaletta leimaa soittamisen ilon lisäksi pettämätön tyyli- ja huumoritaju. Jos tarvitset malli-CD:n siitä, miltä rock-kitaroiden tulee kuulostaa, se on tässä.

Levyltä löytyy tiukkaa junttirock-komppausta ("You'll Rock and Like It") à la alkuvuosien ZZ Top, poikkeuksellisen komeita slide-soundeja ("Twice the Man"), tiukkaa funk-komppausta ("Happy vs. Right"), kaunista ja rytmisesti upean hallittua sointumelodian kuljetusta ("Here We Go Again"), huikeaa chicken pickingiä ("Picked On") ja komeaa kompressoitua 12-kielistä kitaraa ("Agree to Disagree").

Kochin ei tarvitse tiluttaa, koska pääroolissa on musiikki eikä itsetarkoituksellinen näyttäminen. Epäselväksi ei silti jää, miten vahvalla teknisellä perustalla soitto on. Levyn miksaus on dynaaminen ja soitto kuulostaa elävältä esitykseltä ennemmän kuin studiokukkaselta. Nykyiseen tuotantonormiin verrattuna levy hengittää musiikkia vapautuneesti. Kun Kochin laulu on etelän genreihin hyvin sopivaa ja huumori huoletonta, ei levystä jää paljoa puuttumaan. Oma suosikkilyriikkani levyltä on: "Her middle name was trouble, now her last name is my name".

Ainut ongelma, johon levyllä törmäsin, on että kuulen häijyä digitaalista klippausta toistaessani iTunesista ostettua levyä Androidillani. Joko kappaleiden siirtoprosessissa on mennyt jotakin pieleen, tai iTunesin transkoodauksen laadunvarmistus on pettänyt. Hankinkin seuraavaksi CD:n voidakseni kuunnella musiikkia pakkaamattomana ja toivon mukaan ilman klippausvirheitä masterissa.

Ääni pilvessä - Soundcloud.com musiikin julkaisualustana

Päätin testata kohistua Soundcloudia musiikin julkaisualustana. Tein lyhyen kappaleen, jonka tallensin 96Khz/24 bit -muodossa. Tunnetusti tämä olisi sekä resoluutioltaan että tiedostokooltaan liian iso formaatti useimmille musiikin julkaisualustoille. Soundcloudiin tilin perustaminen ja tiedoston siirto kävi kuitenkin helposti, ja julkaisuvalmiina ensimmäinen kappale oli jakelussa alle puolen tunnin työllä.

Yksi keskeisimmistä ongelmista musiikkiportaaleissa on yleisesti äänen laatu. Aikanaan pioneerin roolissa musiikin julkaisussa toiminut Myspace esimerkiksi pakkaa tiedostot laadultaan erittäin vaatimattomiksi. Soundcloud pärjää tässäkin hyvin, ja vaikka ääni kuulostaa kompressoidummalta ja erityisesti ylätaajuuksiltaan tukkoisemmalta, on jälki ainakin korkeatasoisella lähdetiedostolla erittäin hyvää.

Toiminnallisesti Soundcloud tarjoaa myös kappaleiden ja eri kappaleenkohtien kommentoinnin hauskassa, kappaleen ääniaaltomuotoon perustuvassa käyttöliittymässä. Jos ystäväsi eivät ole Soundcloudin käyttäjiä, on tärkeämpi kuitenkin mahdollisuus jakaa Soundcloudiin tallennettuja äänitiedostoja myös muissa palveluissa. Soundcloudissa tämä onnistuu helposti joko suoraan suosittuihin sosiaalisen median palveluihin, kuten Facebookiin, tai tarvittaessa mihin tahansa www-sivustoon upotettavan koodinpätkän avulla, kuten seuraavassa.

Racing With a Redneck on a Finnish Sand Road by Jukka Packalen

Maksuttomana Soundcloudiin saa ladattua peräti 120 minuuttia musiikkia, jota voi jaella kaikkialla verkossa. Maksamalla eri suuruisia vuosimaksuja Soundcloud tarjoaa lisäpalveluita, kuten soittimen personoinnin, lisätilaa tallenteille, perusteellisia käyttöraportteja jne.

Jo ilmainen versio on kuitenkin merkittävä avaus nettimusiikin julkaisijoille, ja suosittelen sen kokeilua varauksettomasti kaikille.

Masteriin volyymiä järki kädessä - FG-X Virtual Mastering Processor

Mitä enemmän muusikot tuottavat omia pienjulkaisujaan itse, sitä useammin myös masterointi tehdään itse tai pienstudiossa kustannustehokkaasti tietokoneella. Keskeinen työvaihe masteroinninssa on harmonisoida kokonaisuuden (esim. CD) miksauksen kappaleiden tasot ja tarvittaessa nostaa ne ammattimaiselle tasolle. Ajan kuluessa käytäntö ja käsitys siitä, mikä on toivottava kappaleiden äänenvoimakkuus, on jatkuvasti kasvanut. Kokonaan oma terve keskustelunsa onkin, miten miksausten huudattamisesta piloille on CD-tuotantojen myötä tullut masterointiprosessin normi. Ilmiötä kuvataan usein termillä loudness war.

Työkalu tasojen keinotekoiseen nostamiseen on vuosikausia ollut limitteri, joka estää transientteja ylittämästä 0 dB rajaa samalla kun RMS-tasoja nostetaan. Ilman ajatusta käytettynä tavallinen limitteri tuhoaa alkuperäisen miksauksen dynamiikan ja musiikista tulee elotonta ja korvia väsyttävää.

Slate Digital on pistänyt lusikkansa soppaan masterointivaiheen äänenvoimakkuuden hallinnan haasteisiin tuottamalla työkalun, FG-X Virtual Mastering Processor -ohjelmiston, jonka tavoitteena on nostaa masterin tasoja pilaamatta musiikin dynamiikkaa. Plug in -ohjelmistossa on kolme osiota: kompressori, limitteri ja mittaristo.

Ohjelmiston perinteistä muistuttavaa kompressoria on helppo käyttää, jos ylipäätään ymmärtää kompressorin parametrit ja toimintaperiaatteen. FG-X:n kompressori on äärimmäisen neutraali ja miksausta värittämätön. Niinpä se soveltuu erinomaisesti hienovaraiseen master-kompressointiin, jossa lähinnä pyritään tuomaan koherenssia äänen kokonaisilmeeseen.

Ohjelmiston limitteri-osio sisältää limittereistä tutun gain-säätimen, jolla äänen voimakkuustasoa kasvatetaan. Kun haluttu taso on saavutettu, on limitterissä myös lisäsäätimiä, joilla voidaan vaikuttaa limitoinnin äänenkuvaan. Lopunch ja Detail -säätimet mahdollistavat matalien taajuuksien ja korkeiden keskitaajuuksien transienttien korostamisen (ajattele bassorumpu ja virveli, ja toisaalta laulu). Lisäksi limitterissä on "Dynamic Perception" -säädin, jonka avulla voidaan manuaalin mukaan tuoda dynamiikaltaan vähäiseen materiaaliin liikettä tai eloa. Demosession aikana en vielä saanut otetta säätimen toiminnasta. ITP-säätimellä ("Intelligent Transient Preservation") voidaan säätää transienttien luonnetta kovempaan tai pehmeämpään suuntaan lähtökohdan ollessa neutraali tai transparentti.

Sekä kompressorin että limitterin käyttöä tukevat erinomaisesti ohjelmiston selkeät ja helposti luettavat mittarit, joista näkee niin materiaalin huiput kuin RMS-lukemat. Mittareiden toimintaa voi säätää vakuuttavalla määrällä parametrejä, joihin ei demokäytön aikana kuitenkaan tarvinnut puuttua, koska oletusarvoiset mittarit kertoivat kaiken tarpeellisen.

Ohjelmiston kauneus on sen pyrkimyksessä mahdollisimman läpinäkyvään tulokseen. Onhan masteroinnin tavoitteena esitellä miksaus parhaassa mahdollisessa valossa, ei muuttaa miksausta miltään osin, ei edes dynamiikan osalta. Tämä ajattelutapa tukee loistavasti työskentelyä, jossa miksaaja ja masteroija on sama henkilö. Jos masteroinnissa vielä tulee esiin yksittäisen kappaleen miksauksen ongelmia, on helppo palata korjaamaan ongelma sen lähteille, varsinaiseen miksaukseen. Ongelmien korjaaminen masteroinnissa on työlästä, eikä FG-X voisi siinä auttaa luonteensa vuoksi.

Väite siitä, että limitteri tekee läpinäkyvää työtä, on toki tuttu lähes kaikkien limitteriohjelmistojen esittelyssä, mutta testauskäytön perusteella FG-X tekee poikkeuksellisen transparenttia jälkeä. Sain nostettua testikappaleiden RMS-tasot -10 dB -tasolle ilman juuri mitään kuuluvaa muutosta. Kovin paljoa tätä korkeampiin tasoihin ei ole järkevää pyrkiäkään, ja kuten FG-X:n manuaalikin toteaa: kovimpia äänentasoja ei voi saavuttaa vaikuttamatta musiikin laatuun lopulta kielteisesti. Kompressorin ja limitterin yhteisvaikutuksena lopputulos kuulosti hiotulta ja tasapainoiselta.

Vertailevia ääninäytteitä FG-X:stä löytyy mm. GT Loungen arviosta.

Aiemmin käyttämistäni limittereistä FG-X nousee Waves L2 ja Waves LinMB -yhdistelmän ohella erinomaiseksi työkaluvaihtoehdoksi. McDSP:n ML4000, Maxim ja Wave Arts Finalplug -ohjelmistot se jättää taaksensa. Samalla on hyvä muistaa, että tähän mennessä yksi työkalu ei vielä koskaan ole ratkaissut kaikkia äänenvoimakkuuden dynamiikan hallinnan ongelmia masteroinnissa. Dollaria vaille 300 USD maksava FG-X on kuitenkin perusteltu hankinta kaikkiin masterointia tekeviin koti- ja projektistudioihin ja todennäköisesti myös ammattifasiliteetteihin. Hintatietoiselle suosittelen vaihtoehdoksi Massey L2007 -limitteriä, joka on hinnoittelultaan peittoamaton. Perusversio, pienin toiminnallisin rajoituksin, on ilmainen, ja maksullinenkin versio huokea.

Published with Blogger-droid v1.6.6

Improvisoijan käyttöjärjestelmä

Improvisoinnin oman tiensä kulkija Wayne Krantz on julkaissut "An Improviser's OS" nimellä varustetun kitaristin oppaan improvisoinnin harjoitteluun. Sain vasta nyt käsiini tämän jo vuonna 2004 julkaistun oppaan. Oikeastaan kyseessä on enemmän pamfletti kuin opas. Kirjassa mitään ei anneta valmiiksi pureskeltuna, ja tässä on koko oppaan tärkein anti: Krantz haastaa kitaristit (ja muut improvisoijat) etsimään omaa ääntään sen sijaan, että jäisivät toistamaan akateemisen improvisoinnin konventioita.

Krantzin omin sanoin: "To invent, the slate must be clean".

Pamfletissa on kaksi osiota: 30 sivua intervalleja numeerisesti kuvaavia, nimeämättömiä, Krantzin kielellä "skaalakaavoja" ("scale formula"), yhdestä yksinuottisesta kaavasta iteroituna aina yhteen 12-nuottiseen, välissä ollen kaikki 2048 iteraatiota, jotka 12-säveljärjestelmästä saa irti. Yksinkertaisempi kaava voi siis olla vaikkapa 1 2 (esim. D E) ja hieman monimutkaisempi 1 b2 2 b3 3 (F F# G G# A). Krantzin järjestelmässä ei käytetä skaalojen nimiä. Nimet ovat leimoja ja helposti konvention toiston tielle vieviä: "A name can become a prison for the artist if it answers more questions than it asks".

Loput 85-osaisesta kirjasesta muodostuu UKK-osioista (FAQ), joilla Krantz selittää kysymys-vastaus-muodossa kaavojen ideaa ja käyttöä. Krantzin julistavat selitykset vaihtelevat platitydeistä todellisiin oivalluksiin. Dialogin muotoon puetut ajatukset tuovat mieleen eksentrisen Glenn Gouldin, joka tapasi kirjoittaa artikkeleita, joissa hän haastatteli itseään kirpeässä dialogissa. Latteammassa päässä Krantz toteaa, että on kyseenalaistettava kaikki (tälle filosofian opiskelijoiden maksiimille on omistettu kokonainen sivu), ja oivaltavammassa päässä, että improvisoinnin nopeuden kasvaessa varsinaisesti improvisoitujen nuottien määrä vähenee ja lihasmuistiin tallennettujen automaattikuvioiden määrä kasvaa.

Tämä on tärkeä huomio, erityisesti kitaraimprovisoinnista: kitaran rakenteen takia on vaikeampi hahmottaa, missä nuotit ja intervallit sijaitsevat, ja perinteinen improvisoinnin opetus on siksi keskittynyt kaavioihin, bokseihin, sekvensseihin ja likkeihin, joilla skaaloja, sointuja ja arpeggioita saa tallennettua lihasmuistiin ja automaattisesti toistettua sopivissa väleissä. Tuloksena 99 % kitaristeista kuulostaa samalta.

Krantz haastaa koko tämän lähestymistavan ja tarjoaa vaihtoehtoisen tavan hahmottaa improvisointi genrevapaasti intervalleihin perustuvana, korvaa valmentavana systemaattisena lähestymistapana, jossa kaiken oivalluksen on tapahduttava soittajan päässä. Krantzin metodi ei lupaa pikavoittoja eikä perinteistä treenausta lyhytjännitteisempää harjoitusohjelmaa. Krantz keskittyy kuitenkin eri asioihin: etydien sijaan henkilökohtaisiin oivalluksiin, ulkoaopettelun sijaan korvan harjaannuttamiseen ja teorian sijaan soveltamiseen.

En tiedä, alanko systemaattisesti käydä läpi Krantzin metodin mukaisesti jokaista 2048 kaavaa, mutta uskon, että palaan kirjan äärelle tämän tästä ja mietin, mitä Krantzin haaste tarkoittaa omalle soitolleni. Entä jos päätän soittaa tänään sooloja ainoastaan nuoteille E, F# ja G# ja vain rajatulla kaulan alueella? Miten luon tältä pohjalta improvisoitua musiikkia, miten saan sen kuulostamaan hyvältä ja mitä voin siitä oppia? Krantzin kirjan paras puoli on, että se tarjoaa heti ideoita lähestyä improvisoinnin harjoittelua aivan uudella tavalla ja arvioida kriittisesti omaa soittoa. Haluanko olla automaattisoittava apina, vai luoda improvisoitua musiikkia? Systemaattisesti läpikäytynä Krantzin metodi tarjoaisi loppuelämäksi haastetta ja tekemistä, jonka palkinnot olisivat epäilemättä ilmeisiä.

Krantz tarjoaa omituisella opuksellaan joka tapaukseessa väkisinkin paljon ajattelemisen aihetta. Eikä mikään kirjanen, jonka UKK-osion ensimmäinen vastaus on vastaus kysymykseen "What is this bullshit?" voi olla kokonaan huono.

Analogisen ja digitaalisen äänen välinen kuilu kapenee

Yhdysvaltalainen Universal Audio on vuosikymmenten ajan tunnettu korkealaatuisten (ja -hintaisten) studiolaitteiden suunnittelusta ja tuotannosta. Viime vuosikymmenen yhtiö on keskittynyt rohmuamaan myös studio-ohjelmistomarkkinoita tuottamalla omaa DSP-alustaansa (UAD) ja sillä toimivia plug in -ohjelmistoja, joita voi käyttää lähes kaikissa moderneissa tietokonepohjaisissa musiikkituotanto-ohjelmistoissa. Käytännössä UAD on PCI-kortti tai muu tietokoneeseen liitettävä rautalaajennus, jolla plugarit pyörivät. Näin UAD-laajennus säästää koneen kallisarvioisia resursseja. UAD:n alustalla toimivat ohjelmat tunnetaan erityisesti siitä, että ne emuloivat tarkasti analogisia esikuviaan, oli sitten kyseessä kompressori, ekvalisaattori tai legendaarinen studiokaiku.

Nyt yhtiö on tehnyt harppauksen mallinnosten laadussa ja haastavuudessa tuottamalla tehokkaalle UAD-2 -alustalle tarkan mallinnoksen legendaarisesta Studer A800 -raitanauhurista, jolla on äänitetty satamäärin klassikkolevyjä. Sovelluksesta on kohistu runsaasti, joten testasin sitä heti, kun olin saanut oman UAD-2 -korttini asennettua.

Sain sovelluksella hyvin nopeasti tuloksia aikaiseksi rumpumiksauksessa. Lisäsin UAD:n Studer-mallinnoksen rumpujen miksausraidalle, valitsin rumpuraita-asetuksen sovelluksen valikosta ja häkellyin. Ääni avautui taajuuksissa niin ylä- kuin alapäässä kauniisti ja nauhamallinnoksen kompressio oli niin vakuuttava, että raidoilta pystyi poistamaan kaikki niillä aiemmin olleet EQ- ja kompressori-ohjelmistot. Valmis soundi oli siinä, ilman lisämuokkaustarpeita.

Olin työstänyt rumpumiksausta jo jonkin aikaa ja olin tyytyväinen siihen, mutta tämä nauhaemoluutio oli kirsikka kakun päälle ja toi siihen sitä jotakin ekstraa, jolla miksauksen saa kuulostamaan poikkeuksellisen täyteläiseltä. Onko tämä uusi ulottuvuus se, joka tähän asti on erottanut digitaalisen miksauksen analogisesta?

Kokeilin myös suorituskykymielessä istuttaa kourallisen sovelluksen instansseja samaan miksausprojektiin nähdäkseni, miten sovellus syö laskentatehoa. Näin tarkat DSP-mallinnokset vaativat tunnetusti erittäin raskasta laskentaa. Koska plugari toimii UAD-alustalla, ei viisi instanssia sovelluksesta syönyt Pro Toolsissa prosessoriaikaa kuin pari prosenttia ja neljän prosessorin UAD-2 -kortin yhdestä prosessoristakin vain 39 % tehosta. Sovellusta voi siis käyttää printtaamatta raitoja myös hyvin laajoissa miksausprojekteissa.

Jätän perusteellisemman arvion muiden kirjoitettavaksi (esim. uudessa Sound on Sound -lehdessä on mainio artikkeli, jossa verrataan UAD:n plug in -sovellusta todelliseen Studer-nauhuriin ruotsalaisessa studiossa), mutta hankin sovelluksen itse samantien. Kalliista hinnasta huolimatta sovellus on hintansa arvoinen jo pelkästään siksi mitä sillä saa rumpuraidoilla aikaiseksi.

UAD:n Studer A800 plug in maksaa 349 taalaa ja vaatii toimiakseen UAD-2-alustan.

Overloud TH2 haastaa ReValverin

Kuvasin aiemmassa blogissa vahvistinmallinnoksistaan kuulun ReValver-ohjelmiston erinomaisuutta ja huonoutta. Loistaviin vahvistinmallinnoksiin kykenevä softa kun on niin prosessorisyöppö, että sitä ei yksinkertaisesti voi käyttää tehokkaalla Mac Prolla ja Pro Tools 9:llä, joka on itselleni mieluisin miksausympäristö.

Omat tarpeeni tyydyttävän kitarasoftan haku on siis jatkunut. Niinpä sattuikin sopivasti, että Overloud on julkaissut omasta kitaravahvistinmallinnosohjelmistostaan uuden version nimeltään TH2.

TH2:n vahvistinmallinnokset, kaiutinsimulaatiot ja efektit kuulostavat erinomaiselta ja niitä on riittävän helppo käyttää. Mikä parasta, koneeni resurssit eivät softasta merkittävästi hetkahda. Pystyisin hyvin hoitamaan lähes kaikki neljän-kuuden kitararaidan prosessointitarpeet ohjelmistolla lisäten koneen prosessorikuormaa noin 20 prosentilla. Tämä on erinomainen uutinen ottaen huomioon, että yksikin ReValverin instanssi syö koko prosessoritehoni ja kaataa Pro Toolsin.

Nopeasti säädettyjen soundien perusteella en osaisi valita näistä kahdesta suosikkia. ReValverissa on edelleen uniikkia se, miten vahvistinmallinnoksia voi muokata yksittäisten putkien malleja myöten. Juuri tämä mallinnuksen tarkkuuden taso lienee ohjelmiston raskauden takana. TH2 omalta osaltaan tavallaan myös viehättää juuri siksi, että valinnanvaraa ei ole liikaa. Myös esimerkkiasetukset ovat kohtuullisia ja tarjoavat hyvän lähtökohdan omien soundien säätämiseen.

David Wallimannin videomuodossa oleva arvio TH2:sta ääninäytteineen on tutustumisen arvoinen.

TH2 maksaa 219 euroa, eli saman verran kuin ReValver. TH2 siirtyy minulla tuotantokäyttöön, kun ReValver jää odottamaan seuraavan sukupolven koneiden suorituskykyä.

Yksinäisyydessä tyhmyys tiivistyy - improvisoinnin harjoittelusta

Improvisoinnin opiskelu on asia, jota on vaikea tehdä yksin. Ilman taustoja tai bändikavereita soittaminen tuottaa helposti huonoja soittotapoja, jotka eivät tositilanteessa muiden kanssa soittaessa toimi välttämättä lainkaan. Itselläni oli 90-luvun alussa muutaman vuoden tauko bändisoitossa, ja soitin ainoastaan keskenäni akustista kitaraa. Tuona aikana kehitin improvisaatiofraseologian joka toimi bändien kanssa niin huonosti sekä rytmisesti että melodisesti, että vanhatkin soittokaverit katselivat ympärilleen hämillään ja päättivät jamit lyhyeen.

Oman improvisaatiokielen kehittämisessä on ensiarvoisen tärkeää, että jatkuvasti kuulee niin harmonisen kuin rytmisen kontekstin. Parhaalla tavalla tällaisen taustan tarjoaa bändi tai komppaava opettaja, joka tarjoaa turvallisen ilmapiirin, jossa vapaasti ja rohkeasti kokeilla taitavassa seurassa. Hyvällä ilmapiirillä on suuri merkitys. Jos muut nyrpistävät nokkaansa jokaiselle virheelle tai villimmälle kokeilulle, tyrehtyy halu kehittyä. Yllättävän moni bändi, jossa olen soittanut, on tarjonnut pääasiassa tuomitsevaa ja kettuilevaa ilmapiiriä, joka vetää äkkiä mukaansa ja estää kehityksen.

Koen itseni hyvin onnekkaaksi, että olen myös saanut soittaa kumina.orgin ja Trio Troutin kaltaisissa bändeissä, joissa yhteinen intohimo on kehittää ja venyttää oman instrumentin ja yhteissoiton rajoja. Näissä bändeissä on luovuus kukoistanut iloisen yhteissoiton merkeissä. Hienon itsensä kehittämisen ja muita kunnioittavan ilmapiirin on onnistunut luomaan myös kitaraguru Mattias IA Eklundh suosituilla Freak Guitar Camp -leireillään.

Taustabändi internetistä?

Jos bändiä tai opettajaa ei ole käytettävissä, taustatukea pitää hankkia muualta. Harjoitellessa tarvitaan vähintään metronomi ja improvisoitua harmoniaa edustava sointu tai sointukulku. Koska metronomi aikansa tikutettuaan on helposti lentää seinään, tarvitaan pitkäjännitteisemmän harjoittelun tueksi jännittävämpää materiaalia. Kiitos internetin luulisi, että nykyään jokaisen ulottuvilla olisi gigatavutolkulla erilaisia kokonaisia bänditaustoja, joita voi käyttää jamittamisen ja improvisoinnin harjoittelun tukena. Ja googlettamalla hakulauseen "jam tracks" tuloksia löytyykin runsaasti.

Esimerkiksi Guitarjamtracks.com tarjoaa ilmaiseksi usean kourallisen taustoja sekä ehdotuksia improvisoinnissa sovellettaviksi skaaloiksi. Valitettavasti taustat ovat laadultaan vaihtelevia; parhaimmillaan taustat ovat niin makoisia, että mukana jamittaminen tuottaa iloa, ja pahimmillaaan tausta on pakko keskeyttää heti sen kömpelyyden tai esim. käsittämättömän taustaäänivalinnan takia.

Surfaussessio paljastaa, että ongelma esiintyy säännöllisesti ilmaismateriaaleissa. Olisin halunnut voida suositella jotakin ilmaista verkkoresurssia, mutten voi, koska yksikään ei tarjonnut riittävän johdonmukaista laatua taustoissa. Jos törmäätte hyviin ilmaisiin resursseihin, niin jakakaa ilman muuta kommentoimalla tätä blogia tai privaatisti, niin lisään vinkit blogiin.

Jos ilmaiseksi ei saa laadukasta, niin mitä saa rahalla? Olen itse ostanut useita taustaraitapaketteja Jamtrackcentral.comista. Jamtrackcentral.com eroaa monista muista siten, että se käyttää tähtivieraita tekemässä yksittäisiä jamiraitoja tai kokonaisia paketteja jamitaustoja. Yksi ahkerimmista kontribuoijista on Guthrie Govan. Olen ostanut Govanin kanssa tehdyt Contemporary Series ja Melodic Series 1 -paketit. Näissä Govan soittaa esimerkkisoolot, jotka löytyvät niin videoina kuin audioina ja nuotinnoksina ladattavasta zip-tiedostosta. 10 kappaleen Contemporary Series maksaa vajaat 15 puntaa. Ilmaisia taustat eivät siis ole, mutta Jamtrackcentralin taustat ovat erittäin laadukkaita ja useimmissa tapauksissa myös kiinnostavia, ja gurujen omat soolot ovat aina inspiroivia ja opettavaisia.

Govanin lisäksi olen hankkinut virtuoosikitaristi Alex Hutchingsin tähdittämät Custom Fusion 1 ja 2 -paketit. Nämä ovat tarjonneet keskimäärin haastavampia taustoja taklattaviksi kuin Govanin taustat.

Pettymys on tähän mennessä ollut vain yksi hankituista paketeista, Jazz Corner 1. Sen taustat ovat lyhyitä ja melko kömpelöitä, mutta skaalat neuvovan saatteen ansiosta paketti saattaa olla jazz-improvisoinnin ensi askeleiden tapailuun käyttökelpoinen, ja hintakin on vain vajaat 5 puntaa.

Kokonaisuutena Jamtrackcentral tarjoaa mielestäni rahalle vastinetta, ja käyn kyllä lataamassa Hutchingsin Custom Fusion 3 -paketin, jonka tätä kirjoittaessani huomasin ilmestyneen. Tarjolla olevista paketeista on niin video- kuin audiomuotoista esikatselu- ja kuunteluaineistoa olemassa - suosittelen tutustumista!

Itse luotu harjoitustausta

Taustoja kaivatessa kannattaa olla myös oma-aloitteinen ja luova. Osa hyllystä löytyvistä levyistä voi toimia yllättävän hyvin harjoitteluaineistona joko suoraan tai tekemällä sopivista kohdista luuppeja tietokoneella. Oma jamitaustasuosikkini on ollut rumpali Dennis Chambersin levy Outbreak.

Oman kehityksen kannalta on tärkeätä, että jaksaa myös tehdä omia taustoja. Se pakottaa analysoimaan ja ymmärtämään skaalojen ja sointukulkujen suhteita ja tuottaa näin improvisoinnissa suoraan käyttökelpoista teoreettista ymmärrystä. Omaan harjoittelurutiiniini kuuluukin soittaa muutama tahti tiettyyn skaalaan perustuvaa sointukulkua ja luupata se sopivalla pedaalilla. Käytän itse Bossin RC-20XL LoopStation -pedaalia, jolla saan lennosta tehtyä sointuluuppeja, joiden kanssa harjoitella.

Tässä ehdotus systemaattisen improvisoinnin harjoittelun rutiiniksi (äänitä/luuppaa sointukulku ja improvisoi soveltaen sopivaa skaalaa tempossa):

- Blues-kaava ja siihen sopivat asteikot

- Molli-blues ja siihen sopivat asteikot

- Kirkkosävellajit ja niitä määrittävät sointukulut ja tyypilliset progressiot

- Pentatonisten skaalojen käyttö kirkkosävellajeissa

Älä toista skaaloja mekaanisesti alhaalta ylös ja takaisin tai edes sekvensseissä. Pyri mieluummin soittamaan melodisesti, laulaen samalla mielessäsi improvisoimaasi osuutta. Opettele kuulemaan kukin harmonia; improvisoidessa ei ole aikaa laskea sävelaskeleita ja intervalleja, soittaessa on voitava luottaa korviinsa.

Tunnista vahvat ja heikot äänet asteikoissa ja hyödynnä soolon harmonisena keskiönä erityisesti taustalla olevan soinnun ääniä. Aloita fraasit muualta kuin toonikasta. Älä aloita jokaista fraasia ala-E-kieleltä. Yritä luoda jännitettä soittamalla hallitusti ulos allaolevasta harmoniasta. Muista hahmottaa soinnut myös arpeggioina. Harjoittele eri tempoilla ja erilaisilla tyylilajeilla/fraseerauksilla ja erilaisilla tahtilajeilla.

Käytä jokaiseen aiheeseen niin paljon aikaa, että hallitset sävellajissa pysymisen kaikkialla kitaran otelaudalla. Kun edellä mainitut aiheet on ottanut haltuun, on improvisoinnin tiellä jo pitkällä. Tämä voi kuitenkin vaatia vuosia, jos aloitat ilman aiempaa kokemusta. Tärkeätä on, ettei yritä edetä liian nopeasti. Hyviä, erityisesti jazz-henkisessä improvisoinnissa käyttökelpoisia jatkoharjoitusaiheita ovat esim.

- Jazz-asteikko (= nousevan melodisen mollin nuotit, esimerkki-progressio: CmMaj7, Am7b5, Dm7, G7b13)

- Superlokrinen (altered) asteikko (C7b13, Bbm7b5)

- Dim-skaala (Cdim7)

- Harmoninen molli (CmMaj7, AbMaj7, G7b13, AbMaj7)

- Kokosävelasteikko (C7#11)

- Be-bop-skaalat

Muista, että teoria on vain osa soittotarpeistoa siinä kuin soittotekniikkakin. Kun tarvittava tieto on omaksuttu, on aika unohtaa teoreettinen horina, ja pyrkiä puhuttelemaan soittokumppaneita ja kuulijoita melodisella, rytmisesti ilmeikkäällä ja persoonallisella ilmaisulla.

ReValver - korvakarkkia ja harmaita hiuksia kitaristille

Kitaran äänittämisen keskeisin haaste on hyvien putkivahvistinsoundien saaminen tallenteelle. Perinteisesti tämä edellyttää hyvässä tilassa laadukkaiden vahvistinten luukuttamista kohtuuttomilla volyymeillä ja äänen kapturoimista talteen laadukkailla mikeillä ja etuasteilla. Puuha on paitsi vaikeata ja kallista, niin myös tila- ja naapurisyistä usein jopa mahdotonta kotiäänittäjälle.

Ratkaisua ongelmaan on haettu mm. ääntä eristävistä äänityskaapeista, pienitehoisista vahvistimista, jotka tuottavat laadukasta putkisoundia matalammilla (harvoin kuitenkaan tarpeeksi matalilla) volyymeillä, tehoa syövistä matalampia volyymeitä tuottavista keinokuormista ja mallintavista analogisista tai digitaalisista vahvistimista, jotka simuloivat putkivahvistinten soundia millä tahansa volyymillä. Erityisen suosittuja ovat kuitenkin olleet plugin-formaatissa olevat ohjelmistot, joilla voi muokata raakana tallennettua ns. DI-äänitettyä kitaraa tallennuksen jälkeen miksausvaiheessa ilman rajoituksia.

Olen kokeillut kaikkia em. vaihtoehtoja ja käytännössä löytänyt itseni eniten soveltamasta plugin-ohjelmistojen käyttöä. Esim. kumina.org-orkesterin kiitellyn Entropia-levyn kaikki kitarat on äänitetty DI-tekniikalla ja äänen prosessointi on tehty Amplitube ja Guitar Rig -ohjelmistoilla. Näiden lisäksi olen käyttänyt monien muiden ohella Digidesign Eleven sekä McDSP Chrome Tone ja Sans Amp PSA1 -ohjelmistoja. Vaikka ohjelmistojen käyttö erilaisiin rautaratkaisuihin verrattuna on helppoa ja halpaa, ja soundit ovat käyttökelpoisia, on lopputulos aina kuitenkin jättänyt sen verran toivomisen varaa, että "sen oikean" ratkaisun etsiminen ei ole kohdallani loppunut.

ReValver ja Pro Tools yhteen soppii, vai sopiiko?

Vahvistinvalmistaja Peaveyn kehutusta ReValver-ohjelmistosta on juuri ilmestynyt uusi versio MK III.V, joten oli aika ottaa siitä mittaa ja yllättyä niin positiivisesti kuin kielteisesti. ReValver löytyy kaikissa keskeisissä plugin-formaateissa (VST, AU, RTAS) ja sekä Windows- että OS X-alustoille. Ohjelmisto on myös varsin huokea, sentin vajaat 300 US-dollaria.

Ohjelmiston saa kätevästi ladattua verkosta ja asentaminen Maciin oli ongelmatonta, kunhan Peavey sai sähköpostipalvelinten ongelmien jälkeen toimitettua myös ohjelmiston aktivointikoodin. Ohjelmisto löytyi asennuksen jälkeen odotetusti Pro Toolsin plugin-valikoista.

Ensimmäinen positiivinen yllätys ohjelmistossa on, että vilkaisematta mitään manuaalia selkeästä käyttöliittymästä tietää heti, mitä tehdä. Efekti-moduuleita, vahvistimia ja kaiutinsimulaatioita pinotaan ylhäältä alas, ja kitarasignaali kulkee samassa järjestyksessä. Moduuleita voi siirtää hiirtä raahaamalla. Helppoa. Moduulien käyttöliittymät selittävät itsensä, jos yhtään on harrastanut kitarakamoja.

Toiseksi huomaa, että ohjelmiston ääni on erittäin laadukas: se reagoi dynaamisesti ja virheettä soittotuntumaan ja kitaran mikkeihin sekä volyymi- ja äänenväriasetuksiin.

Kolmanneksi alkaa kuitenkin tuska: tietokone alkaa ähistä resurssien pulaa ja Pro Tools heittää hanskat naulaan. Ongelma paljastuu tunnin ähellyksen, lukuisten buuttausten ja toiveikkaiden yrityksen jälkeen niin vakavaksi, että tuomio on selvä: ReValver ei toimi minun koneellani olevassa Pro Tools LE 8.0.3 -ohjelmistossa lainkaan.

Erityisen ikävää tämä on siksi, että koneeni on melkoinen tykki suositus-Maciin verrattuna. Koneessani on kaksi 2,26 GHz neliytimistä Intel Xeon -prosessoria ja 16 gigatavua muistia, ja silti kone tukehtuu siihen paikkaan, kun ReValverin aktivoi. Tarkkaan ottaen ongelma on se, että enimmilleen säädetty megatavun H/W-puskuri ei riitä, ja Pro Toolsiin käyttämiseen tarvittava Digi 003 -konsoli tiputtaa yhteyden, joten työskentelyä ei voi jatkaa. Oma osuutensa vyyhtiin on toki resurssisyöpöllä Pro Toolsilla, ja toivon, että päivitys versioon 9 helpottaa. Lisätietoa tästä seuraa siis myöhemmin. Huomionarvoista on kuitenkin, ettei mikään muu ohjelmisto ole saanut Pro Toolsia ja konettani yhtä sekaisin kuin ReValver.

Reaper niittää tulosta

Pro Tools -pettymyksen jälkeen päätin kokeilla ReValveria Reaper-ohjelmistolla, joka on Pro Toolsia huomattavasti kevyempi. Reaperissa ReValver toimii ainakin yksittäisenä instanssina mainiosti ja sen ominaisuuksista pääsee toden teolla nauttimaan.

Kokeilin luoda neljä erilaista, eri tarkoituksiin sopivaa soundia. Ensimmäisenä oli Pat Metheny -henkinen jazz-kitaran kuulas ääni. Käytin vanhaa Gibson Les Paul SG Custom 1961 -kitaralla vaatimattoman Edirol FA-66 -äänikortin avulla äänitettyä DI-raitaa testiaineistona. Sopiva vahvistinmalli Peavey Classic 30 löytyi nopeasti ja Impulse Response -tekniikalla tuotettu kaiutinsimulaatio täydensi sitä täydellisesti. Lisäsin hieman myös IR-tekniikalla tuotettua huonesimulaatiota ja viiveen, ja lopputulos on erinomaisen komea. Yhdestä plugarista sain siis irti kaikki tarvittavan, eikä raita vaatisi muuta kuin volyymiautomaation ollakseen valmis. Erinomaista. Kaikki ei kuitenkaan ollut täydellistä. Yritin lisätä signaaliketjun alkuun vielä Chorus-efektin, mutta se puuroutti ääntä merkittävästi.

Vastaavalla tavalla onnistuin joka tapauksessa tuottamaan menestyksekkäästi laulavan ja rouhean säröisen rock-kitarasoolosoundin, funk-komppisoundin sekä kevyesti blues-säröttävän Hendrix-henkisen Stratocaster-soundin. Kitarasignaalin peruslaadulla oli yllättävän vähän merkitystä, vaikka toki huippulaadukkaalla Millenia TD-1 etuasteella ja Mytek AD-muuntimella äänitetty materiaali sai vielä enemmän irti ReValverin loistavasta dynamiikasta.

Sanalla sanoen ReValverilla tuotettujen soundien laatu on paras, mitä olen saanut aikaiseksi kokeilemalla kaikkia tässä artikkelissa mainittuja tekniikoita, putkivahvistinten huudatus mukaanlukien.

Mutta miten suhtautua siihen, että ReValver on tällä hetkellä mahdoton käyttää Pro Toolsissa? Tuonko pelkät kitararaidat käsiteltäväksi Reaperiin? Tuntuu hankalalta, koska miksaus on iterointia, jossa kitarasoundeja joutuu muokkaamaan useissa kierroksissa pohtiessa niiden suhdetta kokonaisuuteen. Teenkö miksaukset kokonaan Reaperissa? En mielelläni, koska saan paremmat tehot irti Pro Toolsin työnkulusta. Ehkä päivitän Pro Toolsin versioon 9, toivon parasta, ja palaan asiaan.

Ilmaista viinaa tarjolla!

Alkuun pitää pahoitella. En tiedä mistä sitä ilmaista viinaa saisi. Mutta jos olisin otsikoinut tämän blogin sen aiheen - fuusiomusiikin määrittelyn - mukaan, ei kukaan olisi avannut blogia. Tosiasia onkin, että mikään ei ole niin puisevaa kuin musanördejen intohimoinen kädenvääntö genremäärittelyistä.

Siksi yllätyin niin positiivisesti kun törmäsin tähän värikkääseen ja tohkeiseen määritelmään, vai pitäisikö sanoa julistukseen (lähde: http://eer-music.com/Fusion.html):

"JAZZ ROCK FUSION IS NOT FOR ELEVATOR AMBIENCE!!
Fusion is meant to ALIVE, innovative, high-energy, explosions of soul-fire. It is not to be limp-wristed, smooth jazz fuzak suitable for broadcast in retirement community recreation halls. Real fusion will never be accepted as background music for some cruise ship lounge. Fusion is jazz and rock blended into a synergistic showcase for exciting virtuoso compositions and musicianship. It should have obvious DYNAMICS, output volumes near bone-shattering levels, PUNCH, time signature mosaics, and multiple-electric orgasms of sonic assault. It must have solos, unison lines, grooves, speed, licks, riffs, jams, and most of all -- cutting-edge vision with NO fear of condemnation. Fusion as it is meant to be, NEEDS NO EXCUSES, begs to differ, and offers each musician's very best -- their PEAK of ability and creative dedication. It may at times be funkified, rockin', jazzy, avant garde, heavy or mystically mesmerizing -- but always driven by intensity of focus. (Attention you musician types: avoid trying fusion with the pentatonic scale being your only mode to jam in. Yea, it doth bore quicky. Break out of your rock-n-roll mind-set and learn exotic modes, weird scales, and utilize novel phrasings. Play wild, go crazy, have fun and learn from the olde masters -- then burn that disc.)"

Parhaimmillaan fuusiossa on tosiaan juuri näitä elementtejä, korviarepivän kovaa volyymiä lukuunottamatta. Ja silti monille fuusio on nimenomaan synonyymi hissimusiikille. Keski-ikäisten miesten fuusiolaboratorio Trio Troutissa vannomme kuitenkin juuri energisen ja kompromissittoman ilmaisun nimeen ja väitämme, että fuusio elää ja voi hyvin. Olen joskus hätäpäissäni käyttänyt musiikistamme luonnehdintaa "voimafuusio" tehdäkseni pesäeroa muzak-fuusioon. Käy toki tutustumassa videoklippien kautta livemeininkiimme, jos et ole sitä vielä tehnyt.

Tässä lisäksi eri vuosikymmeniltä muutama fuusiohetki, jotka yllä olevasta maksiimista tulivat mieleen:

Mahavishnu Orchestra - Noonward Race:
http://www.youtube.com/watch?v=E4xJXNdNKOk

Tribal Tech - Elvis At The Hop:
http://www.youtube.com/watch?v=WAq4qq5gE6E
‪
Chick Corea and Eletric Band - Rumble‬:
http://www.youtube.com/watch?v=nIAx-4ahLYA

Guthrie Govan jamittamassa fuusiota:
http://www.youtube.com/watch?v=2ErrWacVEks

Allan Holdsworth & Alan Pasqua:
http://www.youtube.com/watch?v=wGPw51Y9Fj4

Näytteet todistavat, että tahti ei ole hidastunut, joskin sävyjä on musiikkiin tullut tekniikan kasvaessa lisää.

Kitaransoitossa vähemmän on enemmän tai vähemmän enemmän

Olen viime aikoina, kitaransoiton opettajieni sitkeän palautteen seurauksena, yrittänyt omaksua "vähemmän on enemmän" -ajattelua soitossani. Minut tuntevat tietävät, että tämä ei tule minulle aivan luonnostaan oikeastaan millään elämän alueella. Kitaran soittoonhan tuota periaatetta voi kuitenkin soveltaa mm. seuraavasti:

- Soolosoitossa pyritään skaalanuottiryöppyjen sijaan keskittymään melodioiden luomiseen. Raoul Björkenheim sanoi sen hyvin jossakin haastattelussa: ajattelun pitää ohjata soittoa, ei sormien. On kieltämättä liian helppoa vaipua lihasmuistin ohjaamaan automaattisoittoon, josta tulee periaatteessa sisäisesti koherenttia, mutta sisällöllisesti ontouttaan kolisevaa tilutusta.

- Kitaristit rakastavat säröä. Se saa takkuisemmankin soiton kuulostamaan "rockilta" ja niitä nopeita nuottiryöpytyksiä on helpompi tuottaa, kun säröä on enemmän (myös huonommin artikuloidut nuotit kuuluvat). Samalla särö puurouttaa soittoa, korostaa huonosta tekniikasta ja sähkökitaroista ja piuhoista vääjäämättä tulevia häiriöääniä sekä myös piilottaa soiton puutteita soittajalta itseltään. Ei hyvä. Sitäpaitsi jotkut maailman painavimmista riffeistä on soitettu hyvin vähällä säröllä. Laittakaa Bulls on Parade uudestaan soimaan ja kuunnelkaa tarkemmin. Vääntäkäämme siis suosiolla niitä Drive- ja Gain-nappuloita takaisin läntisiin ilmansuuntiin.

- Musiikilliset ajatukset syntyvät myös tauoista. Miljoonaskahdeksassadasosien pudottelu ilman tauon taukoa missään täyttää korvat ennätysnopeasti, eikä jätä kuulijalle tai muille soittijalle kiinnepisteitä mihin tarttua. Tähän sopii anekdootti; bänditoverini ovat niin tottuneita tasaiseen nuottiputkeen soitossani, että kun oikein panostin taukoihin ja soolon asteittaiseen rakentamiseen, minua katseltiin hämmästellen, että mikä nyt on vialla. Pahaksi oli siis jo tilanne päässyt.

- Jokaisessa soolossa ei tarvitse esitellä kaikkia omaksumiaan tekniikoita ja taitoja. Päinvastoin, se suistaa soittajan automaattisoiton tielle ja kuulostaa lopulta lähinnä sirkustemppujen mekaaniselta toistolta. Kuulijan on myös helpompi tarttua yhden tai parin idean toistoon ja kehittelyyn. Ja kuulijaa vartenhan me soitamme. Ja vain osa kuulijoista on kitaristeja. Miesväestöstä tunnetusti 90 prosenttia.

Jos edellä sanottu pitää paikkansa, niin miksi sitten rakastamme teknisiä supertaitureita, joiden soitossa riittää vauhtia ja vaaratilanteita, kuten Guthrie Govania? Koska näillä muutamalla kourallisella supervirtuooseja on täydellinen tekniikka, loistava soundi, valtava musiikillinen yleissivistys ja siitä seuraava tyylitaju. Näitä täydentää kaiken huipuksi vielä kyky ajatella valon nopeudella ja vasta sitten kiteyttää musikaalinen ajatus nuotiksi tai nuottiryöpyiksi. Vaikka nuotteja riittää, niissä on yleensä sisältöä, ja päämäärätöntä sormien ohjaamaa kaahailua ei juuri esiinny.

Meille tavallisille kuolevaisille yksinkertaisine aivoinemme on kuitenkin turvallisempaa pitää kiinni KISS-periaatteesta.

Tätä periaatetta pyöritellessäni mielessäni törmäsin kitaristi Ed Degenaron pari vuotta sitten ilmestyneeseen Less Is Seldom More -julkaisuun. Koska levy nimellään haastaa tämän blogin perusajatuksen, kommentoitakoon levyä sen verran, että se on riemukas kokoelma monenlaista kitaransoittoa, tilutuksesta kovinkin epätyypilliseen ilmaisuun ryyditettynä niin huumaavilla luupeilla kuin vetävillä livesoittotaustoillakin. Levyn soitossa ja musiikissa on ajatusta. Suosittelen lämpimästi.

Kultaa korvasi tai opettele perusteet

Musiikin tuottamisen kannalta on olennaista, että oppii tunnistamaan, millä taajuuksilla eri soittimet ja äänet soivat. Tämä on välttämätöntä, jotta miksatessa osataan kaivertaa jokaiselle soittimelle oma selkeä paikkansa kokonaisuudessa. Nopein tie taajuuksien tunnistamiseen on oppia kuulemaan ne audiomateriaalista, mittarien käytön sijaan. Yksi tunnetuimmista CD-sarjoista korvan valmentamiseen tässä mielessä on Golden Ears CD-sarja, joka myös valmentaa analysoimaan efektejä ja viiveitä. Kriittisen kuuntelun perusteita, siis.

Vastaavalla tavalla soittamisen kannalta olennaista on pystyä tunnistamaan intervallit, soinnut ja skaalat korvakuulolta. Se helpottaa huomattavasti musiikin analysoimista, sointujen haltuunottoa, bändisoittoa ylipäätään ja erityisesti improvisointia. Korvan harjoittamisen voi aloittaa vaikka Learn2hear.orgista, jossa java-pohjainen, käyttöliittymältään aavistuksen outo, mutta toimiva sovellus opettaa tunnistamaan intervallit sekä perusskaalat, kolmisoinnut ja nelisoinnut.

Jos selaimesi ei tue javaa, voit tehdä samat harjoitukset good-ear.comissa hivenen kömpelömmällä käyttöliittymällä.

Jos ongelma ei ole kuuntelussa, vaan siinä, ettet ole päässyt vielä vauhtiin musiikin teorian haltuunotossa ylipäätään, apua löytyy mukavasti verkkoon sovitetusta Ricci Adam's Musictheory.net-sivustosta.

Jos verkosta opiskelu ei innosta, on kitaristeille kohdennettu hyvä perusteet kattava kahden kirjan kokonaisuus, joka takoo harjoitusten muodossa lekalla päähän teorian perusteet niin, että kovimpaankin kalloon uppoaa. Jazz-kitaristi Bruce Arnoldin kirjat Music Theory Workbook For Guitar osat 1 ja 2 käyvät läpi teorian perusteet selkeästi ja vastuu oppimisesta jää oikealla tavalla lukijalle: jos teet kirjojen harjoitukset tunnollisesti, et voi olla oppimatta opetettuja asioita. Pohjatiedoksi tarvitaan vain englanninkielen taito. Kirjat soveltuvat myös edistyneemmille kitaristeille, jotka tuntevat teoriatietämyksen tai sen soveltamisen olevan vielä hieman horjuvalla pohjalla.

Osa 1 käsittelee intervallit, kolmisoinnut sekä nelisoinnut ja niiden laajennukset. Osa 2 käsittelee 22 skaalarakennetta ja niiden sovellukset.

Kirjat ovat saatavilla Amazonista.

Kliseistä vapaata improvisaatiota

Kitaristit ovat konservatiivista porukkaa. Hienointa on osata soittaa Steve Vain sooloja nuotti nuotilta ja vielä hieman hienompaa, jos tekee sen hivenen nopeammin. Paitsi jos on hieman nuorempi, jolloin Steve Vain nimi korvataan Alexi Laiholla, muilta osin edellä sanottu pätee.

Silloin tällöin kasvavien kitaristien joukkoon syntyy kuitenkin joku geenihäiriöinen, joka ei ole kiinnostunut muiden kliseiden toistamisesta, vaan näkee instrumentin välineenä itseilmaisuun. Nämä häiriköt jättävät skaalaboksien opettelut väliin ja luovat oman tapansa hahmottaa kitaran ilmaisumahdollisuuksia, joissakin tapauksissa omaa teoreettista käsitteistöä myöten. Tunnetuin näistä oman tiensä kulkijoista on tietysti jo aikaa sitten legendan statuksen saavuttanut Allan Holdsworth.

Holdsworth on luonut oman sisäavaruutensa kitaransoiton universumiin ja tiputtaa kyydistä valtayleisön, kitaristienkin ihaillessa miestä pääasiassa siksi, etteivät ymmärrä mistä hitosta niitä nuotteja sinkoaa. Boksissa pysymällä olisi ollut varaa komeampaan kitarakokoelmaan.

Mutta minä ihailen varauksetta omaehtoista taiteilijaa, joista tässä esiteltäköön kolme ehdottomasti tutustumisen arvoista.

Oman äänensä taiteilijana on löytänyt Holdsworthia huomattavasti tuntemattomampi Berklee College of Musicin kitaraosaston henkilöstöön kuuluva Tim Miller (jonka domain näyttää vanhetuneen!). Millerin omaperäinen nuottiavaruus kutkuttaa kuten Holdsworthin, ollen silti täysin omanlaisensa. Kulmikkaan ilmaisun, jossa voi kuulla aavistuksen Methenyä, Scofieldia ja, niin, Holdsworthia, kruunaa kirkas ja kuulas omaperäinen soundi, jossa yhdistyy piezomikin akustinen soundi sähköiseen soundiin. Tim Miller Trio 2 on erittäin suositeltavaa kuunneltavaa myös omaperäisten sävellysten ansiosta. Tämä on 2000-luvun Bright Size Life.

Joillekin ei riitä muiden kliseistä vapautuminen, vaan missioksi muodostuu kaikista mahdollisista, myös omista, idioomista irtaantuminen. Esimerkin tällaisesta kitaristista tarjoaa kitaransoiton vastarannan kiiskenä tunnettu Wayne Krantz. Krantz ilahduttaa kuulijaa paitsi omilla levyillään, myös mm. fonisti David Binneyn viime vuonna ilmestyneellä levyllä Aliso.

Krantzin omaperäinen puuhastelu kitaran parissa levyllä on niin vapauttavaa, että se kirvoittaa kuulijalta naurunpurskahduksia, ja niin inspiroivaa, että parin biisin jälkeen on pakko saada kitara myös omaan käteen. Krantz pelaa taiten soundeilla ja efekteillä, mutta yllättää myös jatkuvasti soiton sisällöllä. Tässä ollaan kaukana boksissa soittamisesta.

Hyvin samanlainen efekti on Nels Clinen soitolla (Holdsworthin sormioissa usein esiintyvän) Alan Pasquan levyllä The Antisocial Club. Cline osaa hupaisan efektipuuhastelun ohella luoda intensiivisiä jännitteitä sooloihin. George Russell -biisin soolon kasvava jännite saa soolon lopulta räjähtämään vain yhden nuotin muutoksella toistettuun kuvioon. Levy on myös kokonaisuutena viime vuosien herkullisimpia ja omaperäisimpiä fuusiotuotoksia, josta on tullut Androidini kestosuosikki.

You Rock Guitar - ihmeen hyvä midikitara

Olen vuosia etsinyt hyvää kitarasyntetisaattorivaihtoehtoa. Vuosien aikana olen tullut kokeilleeksi lukuisia tekniikoita syntetisaattorisoundien soittamiseksi kitaralla, aina Rolandin GK-mikeistä ja moduuleista Synth Accessilla varustettuun Godiniin ja Sonuus kitara-midi-konvertteriin. Kaikki kokeilut ovat jättäneet runsaasti toivomisen varaa. Tärkein ongelma on, että kieli keskellä suutakin soittamalla kitarasyntetisaattori triggeröi toivottoman paljon tarkoituksettomia nuotteja ja häiriöääniä.

Olin jälleen tutkimassa mihin soitinmarkkinat ovat kehittyneet näiltä osin, ja harkitsin jo kalliin Ztarin hankkimista, kun törmäsin You Rock Guitariin. On miltei käsittämätöntä, että parinsadan taalan leluinstrumentti, joka toimii myös peliohjaimena, sopii niin hyvin kitaristin käteen ja triggeröi midi-instrumentteja niin hyvin kuin tämä kapistus tekee. En aio käyttää sitä peliohjaimena ja laitteen sisäiset soundit ovat puhdasta puppua, mutta midikontrollerina soitin jää pysyvästi valikoimaani.

Koska YRG ei ole oikea kitara, eivät kaikki oikean kitaran soittotekniikat ole mahdollisia. Et esim. voi vaimentaa kieliä oikean käden kämmenellä, tappingia varten pitää siirtyä omaan moodiinsa ja vapaita kieliä vasten ei voi tehdä slurreja. Näillä rajoituksillakin soittokokemus on kuitenkin helposti miellyttävämpi kuin yllä mainituilla midikitaratekniikoilla, jotka nekin vaativat kukin omat muutoksensa soittotekniikkaan. Lisäksi YRG kulkee matkalla mukana helposti, vaikka repussa.

Tässä esimerkki, jonka hetken inspiraation vallassa tuotin You Rock Guitarilla virtuaali-instrumentteja Pro Toolsissa triggeröimällä vain pari tuntia sen jälkeen kun lähetti oli soittimen kantanut kotiin. Kaikki esimerkin instrumentit rumpuja lukuunottamatta on triggeröity YRG:llä.



You Rock Guitar - käsittämättömän hyvää vastinetta rahalle, vaikkei tökerön brändäyksen takia melkein uskoisi.

Modaalisen jamin luominen

Moodien haltuunotto on yksi keskeisimpiä taitoja improvisoinnin kannalta pentatonisten asteikkojen ohella.

Modaalinen soitto sopii kuitenkin ainoastaan sopivaan modaaliseen taustaan; blues-jamia ei ensimmäiseksi kannata lähestyä lokrisella skaalalla.

Tässä yksinkertainen kaava modaalisen jamin luomiselle:

1. Valitse haluamasi nuotti esim. C-duuriskaalasta bassonuotiksi. Valitsemasi nuotti määrää moodin seuraavasti: jos valitset C:n, moodi on jooninen, D = doorinen, E = fryyginen jne.


2. Soita valitsemasi bassonuotin päälle duuriskaalan IV ja V asteen soinnut, eli C-duuriskaalassa F ja G

Kaavaa noudattaen syntyy siis E-fryyginen jami soittamalla pohjanuottina E:n ja sen päälle soinnut F ja G.

Esimerkki toisesta duuriasteikosta (D-duuri): A-miksolyydinen jami saadaan aikaan soittamalla pohjanuottina A:ta ja sen päälle D-duurin IV ja V asteen sointuja, jotka ovat G ja A. Esimerkki soitettuna:



Elävän elämän esimerkki kaavan soveltamisesta on Joe Satrianin kappale "Flying In A Blue Dream", jossa A-osan riffin pohjanuotiksi on valittu G-duuriskaalan lyydinen C ja soinnut ovat G-duurin IV ja V asteen C ja D.

Uusi vuosi, uusi blogi

Olen jo pitkään halunnut julkaista blogia, jossa jaan huomioita musiikista ja sen tekemisestä. Tästä se vihdoin lähtee! Tulen kirjoittamaan kitaransoitosta, sen tekniikoista ja välineistä, improvisoinnista, musiikin äänittämisestä, tuottamisesta ja analyyttisestä kuuntelemisesta, muun muassa.

Musiikki on ollut elämäni tähänastisen 44 vuoden keskeisin kiintopiste, joka on auttanut minua taistelemaan vaikeaa sairautta vastaan. Ensimmäinen muistikuvani musiikin aktiivisesta harrastamisesta, jos Astrid Riskan musiikkitunteja ei lasketa, on kansakouluikäisenä siskolleni lahjaksi ostetun sietämättömän vaikeasoittoisen teräskielisen Landolan asteittainen valtaaminen omaan käyttöön. Kotona oli myös yhtä hirveä nailonkielinen Landola, ehkä se oli siskoni kitara, en muista.

Kansakouluiästä on jo vuosikymmeniä, mutta rakkaus musiikkiin ei ole haalistunut, vaan tunnen, että musiikki tarjoaa loppuelämäksi hauskoja haasteita, joihin tarrata ilolla ja intohimolla.

Miksi keltainen hai?

Keltainen hai, The Yellow Shark, on hatunnosto Frank Zappalle. Zappa on ollut ehkä suurin musiikin sankareista elämässäni, aina siitä saakka kun yläasteikäisenä William Mazzarella sai houkuteltua minut herran musiikin pariin. Kiitos Ville. Zappa oli suurenmoinen säveltäjä, fantastinen humoristi ja mielikuvituksessa vertaansa vailla oleva kitaristi. Kiitos Frank.